Pupu puissa

Vuosi Richmondissa, British Columbiassa


By Ulla Susimetsä
Sivu 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8, 9, 10, 11, 12, 13, 14, 15, 16, 17

3.7.2005

Canada Day

Loppuviikko menikin ohi nopeasti ja varsin vaihtelevien säiden vallitessa. Varsinkin lämpötilojen vaihtelut olivat melkoisia; välillä tarvitsi takkia ja sitten oli kuuma kesätopissa. Pientä harmia meille on nyt koitunut Markon tietokoneesta joka alkoi ryppyilemään ihan kunnolla. Marko joutui tyhjentämään koko masiinan ja asentamaan kaiken alusta. Auttoihan se, mutta vain hetkeksi. Nyt ei koneella taida voida juuri mitään tehdä. No, jospa asia siitä jotenkin järjestyy. Ei se siitä taida järjestyä, ellen osta jostain uutta kovalevyä koneeseen. Viimeiset kolme viikkoa on mennyt erilaisiin ohjelmallisiin korjausyrityksiin ja uudelleenasennuksiin (jotka hetken ajan jopa näyttivät tepsivän), mutta uskottava se on, että vähän yli vuoden ikäisestä laitteesta on kovalevy korjauskelvottomassa kunnossa.

Keskiviikkona käytiin Kitsilanossa Rantasen Helenan luona. Oli mukava nähdä taas, jutella ja vaihtaa kuulumisia. Helena grillasi aivan ihanaa lohta ja laittoi muutenkin pöydän koreaksi.

Viikonloppu oli täällä pitkä viikonloppu, sillä perjantai oli Kanadapäivä (Canada Day). Taitaa olla aika suuri juhla sekin täällä, ainakin vaahteranlehden kuvalla varustettuja lippuja ja ties mitä kaikkea muuta tavaraa oli kaupoissa kasoittain myynnissä.

Stevestonissa pidettiinkin oikein isot Kanadapäivän juhlat, joiden yhteydessä oli myös Salmon Festival tapahtuma (lohifestarit). Kun näin lähellä kerran oltiin (eikä tarvinnut autolla ängetä armottomiin ruuhkiin), päätettiin lähteä katsomaan kuinka paikallinen väki tällaisena päivänä huvittelee. Perjantaiaamu alkoi paraatilla Stevestonin kylän läpi ja asetuimme mekin tien varteen kulkuetta katsomaan. Kaikenlaista väkeä marssi ja käveli, ajeli, pyöräili ja rullaluisteli, tanssahteli ja kulki kärrynpyöriä heitellen ohitse. Osa oli univormuasuisia porukoita jotka marssivat tahdissa ja osa sitten ihan karnevaalikulkueita. Kanadan lippuja heiluteltiin ja musiikkia soitettiin, joten olihan siinä ihan omanlaistaan hassua tunnelmaa. Muutama "float" mahtui mukaan myös; en nyt tiedä mikä tuo olisi suomeksi kun ei meillä vastaavia juttuja ole, mutta tarkoittaa siis sellaisia kulkuelavoja, jotka on väsätty pyörien päälle ja joille on sitten kasattu kaikenlaista tavaraa ja viritelty ihmeellisiä rakennelmia.

Canada Day

Paraatin loputtua (ja kestihän se jonkun pari tuntia!) vaellettiin Stevestonin "kuntakeskuksen" kentälle ihmettelemään muuta juhlamenoa. Siellä olikin meno melkoinen. Oli ruokatelttoja joista sai evästä joka makuun, oli kaikenlaista kaupustelijaa, tikanheittoa ja tarkkuusammunta ja muita sirkushuveja ja tivolilaitteita. Aikamme katselimme vilinää, mutta väentungos oli niin valtava, että tuskin eteenpäin pääsi. Olimme suunnitelleet ottavamme ehdottomasti osaa lohifestareihin syömällä ne lohet (no, osan niistä) mutta ruokajonot olivat hirmuiset, eikä mistään olisi löytynyt paikkaa missä olisi voinut syödä turvassa muiden ihmisten kyynärpäiltä. Päätimme jättää jutun suosiolla siihen ja kun emme muutenkaan isoissa väkijoukoissa viihdy, kävelimme kotiin ruokakaupan kautta ja noudimme sieltä maisteltavaksi herkkuja, joita teki mieli testailla.

Lauantaina Marko metsästi varaosia työtietokoneeseensa (ja kävi kuolaamassa kokonaan uusia koneita, kyllä minä sen arvaan! ;)) ja sitten käytiin syömässä "meidän" intialaisessa ravintolassa. Tällä kertaa ei enää edes vaivauduttu keksimään tekosyitä sille, miksi oltaisiin ajauduttu ihan sattumalta niille nurkille vaan ajeltiin suoraan Vancouverin puolelle ihan vain syömään. Kyllä se kannatti! Ruoka oli herkullista ja tunnelma oli taas hyvin intiimi kun ei koko ravintolassa ollut koko aikana ketään muita asiakkaita kuin me, mutta olipa ainakin rauhallista eikä ruokia tarvinnut kauan odotella. No, näppärästi se käy muutenkin kun emme enää edes katso ruokalistaa kun tilaamme. Voi sentään, ei kai muu auta kuin yrittää löytää meidän suosikkiruokalajien reseptit, jos vaikka osaisi edes pikkuisen samansuuntaista sapuskaa itse valmistaa. Ei se sentään ensimmäinen kerta olisi kun meillä intialaista ruokaa koitettaisiin tehdä ja sikäläisillä mausteilla leikittäisiin (kertoo kokeilevan kokin keittiö. Mulla kun on tapana heittää surutta niitä-näitä aineita sekaisin; jos päätän tehdä perinteisen suomalaisen kalakeiton ja hämmentää mukaan vähän tandoorimaustetta ja garam masalaa, niin kuka muka estää? Tämä on ihan oikeasti testattu juttu ja oli muuten hillittömän hyvää. Marko ainakin lapioi sitä enemmän kuin peruskalasoppaa.).

Tänään sunnuntaina saatiin aurinkoinen ja lämmin päivä. Siitä nautittiin käymällä pitkällä kävelylenkillä rannassa. Nähtiinpä taas niin lehmiä kuin kilpikonniakin ja saatiin ihailla kauniita maisemia. Kurkkukipu tosin on alkanut vaivaamaan meikäläistä tämän päivän aikana. Ensin epäilin, että kipeytyi yöllä kuorsatessa (jota Ulla väitti minun tehneen), mutta nyt sitä on kestänyt jo liian pitkään. Täytyy vain toivoa, että menee ohi nopeasti ja ilman kummempia sairasteluja.


10.7.2005

Hukka vaanii

Tällä kertaa ei taida paljoa tarinoitavaa löytyä, ollaan nimittäin vietetty varsin rauhallisia päiviä koska Markoa vaivasi lähes koko viikon pikkuinen flunssa. Ei kurkkukipua ja pientä lämpöä pahempaa, mutta eihän sitä sairaana jaksa mitään kummempaa puuhastella. Tietokoneongelmaa (käytännössä siis koneen käyttökelvottomuutta) mies on kyllä yrittänyt pohtia ja ratkoa urakalla. Jännityksellä odotamme, kuinka tässä vielä käy.

Perjantai-iltana käytiin sentään Vancouverin "alakaupungilla" Vesan ja Kirstin kanssa Imax-teatterissa. Reissussa oli kiva juttu sekin, että nähtiin samalla rakennus nimeltä Canada Place, mikä on varsin komea pytinki meren rannassa. Imaxissa nähtiin Safari-elokuva, missä päästiin ihailemaan Afrikan maisemia ja villieläimiä komeana kolmiulotteisena kuvana. Ihan tuntui siltä että olisi voinut norsuvauvaa silitellä tai leijonan harjaa pörhöttää! Dokumenttimainen elokuva oli oikein mielenkiintoinen ja kaiken kaikkiaan varsin mukava juttu. Leffan jälkeen Vesa esitteli meille vielä yhden varmasti Vancouverin komeimman hotellin aulan. Olisihan tuolla asua voinut, oli aika hulppea paikka upeine meri- ja vuorinäköaloineen.

Sitten mentiin vielä porukalla White Spot -ravintolaan syömään. White Spot on täkäläinen ravintolaketju, ehkä kuvaava sana olisi perheravintola ja sellainen varsin amerikkalaistyyppinen paikka (paljon burgereita ja grilliruokaa jne.) joten sekin oli meille varsin hauska kokemus. Juteltiin mukavia ja syötiin maukasta ruokaa. Elokuvasta vaikutteita saaneena Vesa hyökkäsi grillikyljen kimppuun kuin leijona konsanaan, Marko maisteli kanaa ja me Kirstin kanssa nautittiin meren antimista, kalasta ja katkaravuista. Myös jälkiruokia, mustikkapiirakoita ja tosisuklaista brownie-annosta jäätelön kera, pitää kehua. Oli riittävästi makua ja kokoa.

Lauantaina meinasi aamusta kurkkukipu ja lämmönnousu vaihtaa kehoa ja hypätä minuun (vaikka vastustan ja väitän että tauti oli mulla silloin Victorian reissun aikana). Katsottiin parhaaksi ottaa kuitenkin päivä hyvin rauhallisesti, varsinkin kun Markonkaan olo ei vielä ollut erinomainen. Jotta laiskahko viikko olisi saanut arvoisensa päätöksen, katsottiin sitten vain iltapäiväleffa ja syötiin pizzaa.


17.7.2005

Hukka vaanii

Viikko on mennyt taas hirmuista vauhtia, hyvä kun perässä pysyy. Vähitellen on Suomeen lähtökin taas konkretisoitunut, tällä viikolla käytiin noutamassa matkatoimistosta lentoliput. Samalla katseltiin kauppakeskusta vähän sillä silmällä että kovin usein ei enää sinne ehditä kauppoja tutkimaan. Kirjakauppojahan meille tietysti eniten ikävä tulee, vaikka onhan noita opuksia jokunen repullinen tältä reissulta kertynyt.

Kunnon elokuvateatterista pitää siitäkin ottaa ilo irti kun nyt vielä keritään ja niinpä käytiin tiistai-iltana katsomassa leffa War of the Worlds. Olihan se varsin jännä juttu, hirmuista pinkomista ja piileskelyä avaruuden otuksilta jotka tekivät tuhojaan minkä kerkisivät. Hyvin kuvan katsoa jatkoi, vaikka loppu olikin pikkuisen laimea. Jälkeenpäin riitti tarinasta turistavaa isojen jäätelöannosten ajaksi.

Lauantailounas nautittiin vaihteeksi italialaiseen tapaan paikassa nimeltä Old Spaghetti Factory - ketju, jonka ravintoloita on täällä useammassakin paikassa. Kun ei viitsitty ihan tuohon Richmondin ravintolaan jäädä, ajettiin eteenpäin. Vancouverin mestankaan kohdalla ei vielä pysähtyä viitsitty, joten suunnattiin siitäkin vielä pohjoiseen ja päädyttiin lopulta Whisterille asti pastaa syömään. ;) No ei, päiväretkeä Whistlerille oltiin oikeasti suunniteltu (tai ollaan nyt rehellisiä ja sanotaan että ajateltu) pikkuisen etukäteen. Whistler on vuoristokylä Vancouverista reippaat 100 kilometriä pohjoiseen ja talvisin kovin suosittu laskettelu- ja talviurheilupaikka. Eiköhän siellä tule olemaan melkoiset säpinät sitten kun olympialaiset tänne aikanaan saadaan (mikäs vuosi se olikaan, onpas hyvä muisti...). Lähtöä emmittiin kyllä vielä aamusta kun sää vaikutti taas hyvin epävakaalta. Se olikin ollut varsin häilyvä koko viikon ajan, eikä säätiedotusten sanaan voinut lainkaan luottaa. Nytkin aamu oli hyvin harmaa, sitten alkoi taivas vähitellen kirkastua yhä enemmän ja päätettiin lopulta lähteä matkaan. Tietysti sitten niin pian kuin saatiin auto ulos tallista, roikkui raskaita sadepilviä joka puolella.

Päätettiin sitten kuitenkin mennä eikä meinata ja ajeltiin kaupungin läpi ja Lions Gate -sillan yli Pohjois-Vancouverin puolelle. Välillä vielä näytti siltä, että ajetaan suoraan kohti sumupilviä ja saderintamaa, mutta aivan yllättäen taivas taas kirkastui ja aurinko alkoi hymyillä erittäin lämpimästi. Pilvet, sumu tai sadeverho eivät päässeet näkymiä peittämään ja kyllä katseltavaa reitin varrella riittikin! Tie kiemurteli ylös vuoristoon ja karuja kallionseinämiä oli kaikkialla ympärillä - paitsi silloin kun rinne sukelsi kauas alas rotkoon ja siellä kimalteli huikaisevan sininen meri. Metsän peittämiä, korkeita saarenmöhkäleitä kyyristeli siellä täällä meressä ja vuortenrinteiltä ryöppysi alas valkeana kuohuvia koskia. Kerrassaan komeaa.

Hukka vaanii

Kerran pysähdyttiin matkalla katsomaan pientä järveä hauskasti Murriniksi nimetyssä paikassa, toisen kerran meidät saivat tieltä poikkeamaan Shannon -vesiputoukset. Mukavalta puistomaiselta alueelta johti pieni polku metsään ja jyrkän kallioseinämän juurelle. Putous vyöryi alas kaukaa kallion huipulta ja vesi roiskui ja pirskahteli niin että vesimassoja näytti ympäröivän valkea pisarahuntu. Kohina oli melkoinen ja jonkun aikaa vain seisoskeltiin ja ihmeteltiin näkymää.

Toki vielä yksi pysähdys tehtiin näköalapaikalle. Kyltti näköalapaikasta tuli esiin tienvarressa aika yllättäen ja Marko kurvasi pois tieltä. Molemmat oltiin juuri sanomassa että mitähän erityistä nähtävää täällä nyt on - tie kun oli seuraillut metsäisiä rinteitä jo jonkun aikaa - kun mutkan takaa avautui mitä upeimmat näkymät riville lumihuippuisia vuoria. Näky oli kerrassaan henkeäsalpaava ja jotenkin epätodellinen suorastaan.

Lopulta sitten saavuttiin perille Whistlerin kylään. Tyhjää parkkipaikkaa oli lähes mahdotonta löytää; vaikka parkkitilaa olikin paljon, niin autoja oli sitten sitäkin enemmän. Onnistuttiin kuitenkin viimein ja jalkauduttiin kylään etsimään lounaspaikkaa. Pääasiassa kylä koostui hotelleista, matkamuisto- ja urheiluvälinekaupoista ym. ja ravintoloista. Kaikkialla oli suorastaan ruuhkaista, turisteja melkein massoittain. Löydettiin kuitenkin Old Spaghetti Factory -ravintola, minne suunnattiin syömään. Pastaruoat olivat oikein maistuvat ja ruokailun jälkeen kasteltiin vielä vähän ympärillemme ja seurattiin jonkun voimisteluryhmän taiteilua kylän aukiolla. Maastopyöräily vuoristossa näytti olevan tämän sesongin suosituimpia puuhia, vaikka nähtiin jokunen toiveikkaasti suksiakin mukanaan raahaava ihminen. Patikointipolkuja olisi varmasti paikalta löytynyt, mutta ei oltu oikein varustauduttu talsimiseen, ainakaan sillä helteellä. Lopulta tuumattiin, että meille ei enempää tekemistä näyttänyt olevan ja päätettiin lähteä takaisin kohti kotia.

Matkalla pysähdyttiin vielä monta kertaa ihailemaan maisemia, valkeana ja vihreänä ryöppyäviä koskia, merta ja vuoria. Marko tiesikin kertoa, että tuo reitti (nimeltään muistaakseni osuvasti Sea to Sky Highway) on äänestetty maailman romanttisimmaksi tienpätkäksi. Eipä ole vastaan väittämistä meillä sen asian suhteen (vaikka emme äänestämään itse päässeetkään...). ;)

Vallan upea ja kerrassaan helteinen päivä on ollut tänään sunnuntainakin. Käytiin nauttimassa lämmöstä ja auringosta käyskentelemällä Garry Point Parkissa ja istuskelemassa merenrannassa. Kirkkaalla ilmalla vuoretkin näkyivät upeasti, joten mikäs oli istuskellessa rantakivillä vuoret toisella ja meri toisella puolella, Garry Pointin kukat ympärillä ja tuuli tukassa.


24.7.2005

Hukka vaanii

Nyt alkaa olla käsillä viimeiset, jos ei jo peräti viimeinen päiväkirjamerkintä (Luulisin, että vielä yhden merkinnän saamme aikaan ennen lähtöä, jos vain yhteyden nettiin saamme). Lähtö Suomeen on elokuun 5. päivä, mutta pitkä matka ja aikavyöhykkeiden ylittely aiheuttaa sen, että perillä ollaan 6. päivä niin myöhään, että menee varmaan 7. päivän puolelle ennen kuin ollaan kotona isän luona. Pitkä matka kyllä hirvittää, tulee olemaan epämukavaa kun lentokoneessa ei osaa nukkua, mutta eiköhän sitä onnistuta Suomeen saakka jotenkin zombeilemaan. Pitää ottaa kivat kirjat ja mukavaa musiikkia mukaan niin matka sujuu paremmin.

Nyt ollaan jo melkoisissa lähtötunnelmissa. Pakattavaa ja tehtävää ja muistettavaa on niin paljon, että lähtö pyörii auttamatta mielessä melkein koko ajan. Viikon päästä (sunnuntaina) pitää luovuttaa asunto ja sitä ennen on tietenkin pakattava tavarat autoon ja matkalaukkuihin sekä siivottava kämppä. Loput päivät saadaan onneksi asua Vesan ja Kirstin talossa kissanvahteina sillä aikaa kun isäntäväki itse on lomareissussa. Se on tosi hieno juttu niin ei tarvitse etsiä hotellimajoitusta niiksi muutamiksi ensimmäisiksi elokuun päiviksi.

Tunnelmat ovat melkoisen haikeat, ollaan niin totuttu täällä olemaan ettei Suomeen juuri tee mieli takaisin. Toisaalta tiedettiinhän se, että lähdettävä on ja kun ei siinä muu auta, on turha tehdä asiasta vielä kurjempaa sitä kovasti murehtimalla. Tullaan kyllä kaipaamaan näitä upeita maisemia, merenrantaa ja vuoria, sekä lyhyttä talvea ja muutenkin leudompaa ilmastoa. Ikävä tulee tietysti myös isoja, hyviä kirjakauppoja, kunnon elokuvateatteria ja intialaisia ravintoloita. Näistä kun ei mitään ainakaan Hämeenlinnasta löydy. Marko vielä kehuu että täällä on helpompi ajaa: liikenne on joustavaa ja useimmat kuskit huomaavaisia (toisin kuin Suomessa) ja ruutukaavan avulla on näppärä suunnistaa perille. Niin ja tietysti on kivempi ajella siinäkin mielessä, että bensa on täällä huomattavasti halvempaa kuin Suomessa. ;) Niin on kyllä monet muutkin asiat ja vieläpä sellaiset, mihin meidän tulee törsättyä; kirjat, leffaliput ja DVD-elokuvat - niin ja tietysti jäätelö. ;) Ulkona syöminen on sekin suhteessa halvempaa, tosin se tietenkin riippuu aivan siitä millaisen paikan valitsee. Maapähkinävoita pitää lastata pari purkkia autoon ja toivoa että se säilyy pilaantumatta Suomeen asti.

Mutta vuosi on ollut kokonaisuudessaan kerrassaan upea kokemus, paljon kivaa ja uutta ollaan ehditty tehdä ja nähdä. Ollaan opittu uutta paitsi uusista paikoista ja kulttuurista (tai voisiko sanoa jopa kulttuureista, on sen verran monikulttuurinen paikka tämä Richmond), myös itsestämme. Luottamus siihen, että pärjätään uusissa oloissa ja vaikka vallan uudella mantereella on kasvanut. Vaikka nyt ei ihan heti olla vakavissaan suunnittelemassa uutta reissua, on olo kuitenkin sellainen, että lähteä voidaan jos vielä tilaisuuksia tulee. Marko haaveilee seuraavaksi Skotlantiin muutosta ja minähän olisin heti valmis! ;) No, kaikki aikanaan, ja eihän sitä koskaan tiedä minne elämä vie.

Pupuko uimaan?

Kuluneella viikolla hoideltiin lähtöön liittyviä asioita ja käytiin vielä vähän kaupoissa ostelemassa sellaisia tavaroita mitä halutaan Suomeen viedä. Tiistaina lähdettiin vielä leffaan jotta ehdittäisiin kunnolla nauttia kunnon teatterista - mitään ehdotonta nähtävää ei teatterissa kylläkään pyörinyt, joten valittiin sitten Mr. and Mrs. Smith minkä Marko tosin oli jo kauan toivonut pääsevänsä katsomaan. ;) Menihän tuo, vaikka en mitenkään kummoiseksi kuvaksi kehuisi. Ei tehnyt suurempaa vaikutusta ainakaan minuun varsinkaan kun ihan kaikki hupaisiksi tarkoitetut kohdat eivät juuri hilpeyttä herättäneet (muu katsomo naureskeli, niin Ulla löysi kohtauksesta jotain surullista - itseänikään ei tosin naurattanut). No, päästiinpä kuitenkin tekemään vielä yksi leffaretki perinteineen: mennessä poiketaan aina London Drugsissa ostamassa suklaapatukoita evääksi ja poistullessa mennään Dairy Queeniin jätskille.

Lauantain pistäydyttiin viemään Vesalle ja Kirstille jo joitain meillä lainassa olleita tavaroita ja suunniteltiin siinä samalla meidän muuttojuttuja. Sitten ajeltiin vielä muutamalle kauppa-asialle (Markolle piti täältä löytää vielä housut ja pullo rommia) ja sitten olikin haikea paikka kun mentiin viimeistä kertaa meidän suosikkiravintolaan, Kitsilanon intialaiseen (auto tuskin meillä on enää kauaa käytössä joten ajateltiin tehdä tuo reissu kun vielä ehdittiin). Tarjoilija muisti jo ulkoa meidän tilauslitanian juomia myöten, mikä on aika yllättävää kun ei kuitenkaan ihan joka viikkoa olla kyseisessä ravintolassa ruokailtu (eikä tarjoilijakaan aina sama ole). Satuttiin siinä mainitsemaan että nyt tultiin viimeistä kertaa ennen Suomeen lähtöä ja tarjoilija vallan kauhistui ajatusta. Menettävät kuulemma meissä hyvät kanta-asiakkaat. Päivittelivät asiaa vielä kokinkin kanssa keittiössä. Hiukan hämmästyttävää se on, että meidät tunnistetaan ja tilaus muistetaan vaikka ei nyt ihan NIIN usein siellä olla käyty. Ei voi olla miettimättä että ollaankohan me paikan ainoita asiakkaita ja niinhän se on, että monta kertaa ollaan tosiaan oltu ainoat ruokailijat. Ehkä me ei ymmärretä intialaisesta ruoasta mitään ja se on tuolla oikeasti tosi pahaa ja ainoastaan me siitä tykätään! (Ei, kyllä se kehuttu paikka on - täällä vain eivät peruskansalaiset osaa arvostaa hyvin maustettua ruokaa...) No, miten hyvänsä, taas kerran kuitenkin nautittiin hyvistä ruoista oikein antaumuksella. Herkullista oli! Sitten Marko lähti vielä Vesan kanssa hoitamaan auton öljynvaihdot ja pesut ja minä pakkailin sillä aikaa tavaroita valmiiksi autoon lastausta varten ja tyhjentelin ja siivoilin pari kaappia.

Tänään sunnuntaina käytiin vain pitkällä, rauhallisella kävelyllä Garry Pointissa ja meren rannassa, piirreltiin hiekkaan kuvioita ja uitettiin sormiamme meressä. Garry Pointissa olikin juuri leijanlennätyskilpailut ja melkoisen tuulinen päivä. Seurattiin lennätyskisoja jonkun aikaa, oli se aika hauskaa kun kilpailijat laittoivat leijat liitelemään ja tanssahtelemaan musiikin tahdissa. Muutenkin puistossa oli tosi kaunista aurinkoisena, tuulisena päivänä; kyseessä kun ei ole mikään kukkaistutuksin koristeltu ja laitettu puisto, vaan tuulentuivertama ranta mikä sen vuoksi on melko karu, mutta heinien seassa kasvaa kuitenkin paljon luonnonkukkia. Meren kohina ja vuoret taustalla antavat oman säväyksensä maisemaan.


17.8.2005

Ulla ja kissa

Johtuen kaikenlaisesta kiireestä ja hässäkästä, tämä viimeinen osio päiväkirjasta on hieman myöhästynyt, mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan.

Nyt ollaankin sitten vietetty jo useampia päiviä Suomen kamaralla. Vähän vielä päässä pyörii matkan jälkeen ja jet lagin vuoksi, joten pistetään kaikki omituiset horinat sen piikkiin. ;)

Viimeinen viikko Kanadan maisemissa meni melkoisen haikeissa tunnelmissa, eikä lähtöä olisi juuri viitsinyt ajatella. Eipä sitten paljon ehdittykään, niin kovasti oli hommaa kaikissa käytännön järjestelyissä lähtöön ja muuttoon liittyen, pakkaamisessa ja asunnon siivoamisessa. Asunto luovutettiin kuun toiseksi viimeisenä päivänä lauantaina ja sitten muutettiin auto täyteen lastattuna Vesan autotalliin odottamaan kuljetusalan lakon loppua ja itse asetuimme kapsäkkeinemme Vesan ja Kirstin vierashuoneeseen.

Lauantai-ilta ja sunnuntai vietettiin Vesan ja Kirstin kanssa ja sunnuntaina käytiin tutustumassa Vesan työpaikkaan lentokentällä. Siellä nähtiin paljon pieniä ja suurempia yksityiskoneita ja hienoja odottelu- ja oleskelutiloja niille kroisoksille tai julkkiksille jotka tälle kentälle koneillaan saapuvat tai sieltä lähtevät. Ei nyt sattunut ketään filmistaraa paikalle pällisteltäväksi, mutta saimmepa vähän tuntumaa miltä elämä sellaisena mahtaisi maistua kun pääsimme kapuamaan yhden yksityislentokoneen sisälle. Paljon olivat penkit mukavammat istua kuin normaalissa koneessa. Ajeltiin vielä katselemassa asuntoja ja erilaisia asuinalueita, mm. New Westminsterissä missä käveltiin kivalla ranta-alueella ja tutkittiin public marketin ruoka-aukion antimia. Hellesäällä hyvin maustettu intialainen ruoka oli kirjaimellisesti kuuma valinta. Vesa joutui sitten tarjoamaan meille päälle viilentävät jäätelöt. ;)

Vesa ja Kirsti lähtivät lomareissuun maanantaina ja me jäimme sitten perjantaihin asti talonvahdeiksi ja kissaa hoitamaan. Mikäs meidän oli siinä ollessa kun talo on iso ja kaunis, takapiha on aurinkoinen ja suojaisa pensasaidan ympäröimä kukkatarha ja talosta löytyy vielä saunakin! Kyllä meidän kelpasi nauttia viimeisistä päivistä Stevestonissa. Saatiin siihen vielä helleaaltokin kaiken huipuksi, joten lämpötilat olivat jossain 30 asteen paikkeilla joka päivä. Otettiin aika lailla lomailun kannalta tuo loppuaika, eikä tuossa kuumuudessa kauheasti jaksanut hääriäkään. Tosin helteestä huolimatta lämmitimme saunan heti ensimmäisenä iltana. Päätettiin aloittaa saunaikävän karkotus saman tien, niin ei olisi niin kovaa urakkaa jäljellä enää Suomessa. ;) Kukkia kasteltiin päivittäin etteivät olisi vallan nääntyneet. Kisu oli alkuun hiukan ihmeissään isäntäväen häivyttyä ja meinasi ujostellakin meitä, mutta suostui mielellään harjailtavaksi ja kun lahjoin sitä mieliruoallaan, saatiin siitä usein telkkarinkatselukaveri. Elokuvia löytyikin meille Vesan varastoista katsottavaksi useampiakin.

Autolla ei arvattu paljoa liikuskella kun kaikki tavarat olisi pitänyt taas nostella pois etteivät olisi houkutelleet varkaita. Niin ollen liikuskeltiin lähinnä Stevestonissa, missä paitsi hoideltiin asioita, käveltiin viimeisiä kertoja "kotikylän" raitilla. Veti väkisinkin surulliseksi sellainen, joten lohdutukseksi mentiin syömään intialaisravintolan lounasbuffet (voinee tosiaan sanoa että me syötiin se buffet, kun muitakaan asiakkaita ei paikalla ollut). Hyvää oli, joskaan ei niin herkullista kuin meidän suosikkipaikassa, mutta päästiinpä maistelemaan montaa eri sorttia. Ihan kuin ei siinä lohtua olisi tarpeeksi ollut, piti tempaista päälle valtavat tötteröt jäätelöä jonka suklaisuuden asteen voi päätellä nimestä: Death by Chocolate.

Elokuviinkin mentiin vielä kerran ihan vain päästäksemme nauttimaan vielä kunnon teatterista (ja pääseehän teatterisaliin mukavasti hellettä pakoon). Leffana oli Wedding Crashers, sellainen kevyt kesäkomedia mitä ei normaalioloissa oltaisi isolta kankaalta katsomaan menty. Päätettiin kuitenkin että nyt nauretaan kunnolla, lähdön läheneminen kun alkoi ahdistaa (tämä tapahtui keskiviikkona) sen verran, että olo oli molemmilla melkoisen apea ja jännittynytkin. Nauraminenhan tunnetusti rentouttaa ja hyvin se tepsi tälläkin kertaa. Tosin leffakin oli hauskempi ja parempikin jopa kuin olin ennakoinut. Jälkeenpäin mentiin perinteiseen tapaan Dairy Queniin viimeisille jätskiannoksille.

...no eivät ne sitten kuitenkaan viimeisiksi jääneet. Torstaina piti vielä hoidella erinäisiä asioita ja liikuimme helteellä kävellen ihan mukavia matkoja. Nuo kaikki asiat hoituivat vähän eri tavalla kuin olimme odottaneet ja tuli vähän sellainen olo, että olikos nyt aivan hukkareissu. Dairy Queenin kulmilla kun oltiin, piti poiketa vielä sisälle että oltaisiin sentään jotain matkalla aikaankin saatu.

Perjantai eli lähtöpäivä koitti viimein. Harmillista kyllä, lento lähti tosiaan vasta yhdeksän aikaan illalla, joten koko päivä (pakkailun jälkeen) kului lähinnä hermostuneeseen maleksintaan paikasta toiseen kun ei mitään oikein malttanut tehdä eikä mihinkään osannut keskittyä. Vesa ja Kirsti palasivat matkaltaan ja Vesa vei meidät lentokentälle, missä piti olla jo yli kolme tuntia ennen koneen lähtöä. Olimme hyvissä ajoin paikalla ja lähtöselvitykset sujuivat hyvin. Portilla odoteltiin pitkän aikaa, mutta mukavasti se sujui kirjojen parissa (varsinkin kun menossa on Boudica-sarjan kakkososa mikä on vähintään yhtä hyvä kuin ykkönen - aivan loistava!). Koneessa saatiin bulkhead-paikat, joten tilaa jaloille oli vähän normaalia enemmän. Kyllä se yhdeksän tunnin jökötys siinäkin tuntui aika tylsältä, vaikka katsoinkin pari elokuvaa ja loppuajan lähinnä kuuntelin musiikkia. Siitä olikin suuri apu silloin kun kovasti väsytti. Kaiken kaikkiaan valvomista kertyi noin 40 tuntia yhteen menoon kun en kerta kaikkiaan millään osaa koneessa nukkua. Pahempikin on olo joskus lentomatkan jälkeen ollut, joten ei voi valittaa.

Lontoossa vaihdettiin kenttää ihan näppärästi ja matka sieltä Helsinkiin sujuikin mukavasti. Kone oli niin täynnä, että meidät siirrettiin bisnes-luokkaan, joten taas oli tilaa tavallista enemmän. Olipa ystävällisempi palvelukin ja paljon parempaa ruokaa. ;)

Helsingissä isä oli meitä vastassa ja Hämeenlinnassa odotti herkullinen feta-salaatti yöpalana. Juttelemista ei olisi malttanut lopettaa, mutta pakko oli viimein kaatua sänkyyn. Tosin sitten oli vissiin valvominen mennyt liian pitkälle kun ei unta vieläkään tullut.

Nyt ollaan koitettu toipua matkaväsymyksestä ja tottua uuteen vuorokausirytmiin. Kyllä se tästä vähitellen. Ollaan tietenkin saunottu ja syöty ruisleipää ihan urakalla ja ruisdigestive-keksit ja suomalainen suklaa kuului myös niihin ensimmäisiin asioihin mitä piti saada. Hassulta tuntuu kun suomea kuulee kaikkialla, ja jopa suomen lukeminenkin tuntuu pikkuisen oudolta. Kauppoihinkin on tullut uusia tavaroita. Vettä onkin nyt satanut lähes joka päivä, joten tuntuu aika kolkolta helteiden jälkeen. Viikonloppuna ollaan tietenkin säntäämässä mökille, ihanaa. Odotettavissa on rapukestit, joten suomalaisia herkkuja saadaan varmasti viikonloppuna lisää.

Toinen hääpäivä (9.8.) meni sen verran väsyneissä tunnelmissa, että mitään ihmeempää ei jaksettu tehdä. Seuraavana päivänä oltiin sentään sen verran virkeämpiä, että jaksettiin lähteä ulos syömään. Vähän sekin kyllä tuntui hassulta, kun ei Hämeenlinnassa ravintolavalikoima kovin kummoinen ole, eikä varsinkaan intialaista ravintolaa lainkaan löydy. ;) Ihan mukavaa kuitenkin oli ja sitten herkuteltiin vielä isoilla paloilla suklaajäätelöä ja maisteltiin yhtä Markon kokoelmien arvokkaimmista rommeista. Sinänsä hupaisa juttu kyllä liittyi ravintolakäyntiin. Olin jossain vaiheessa vähän hermoillut, että varmasti kauppaan ja ravintolaan mennessä tulee vielä monta kertaa vahingossa tervehdittyä että "Hi" kun on siihen niin tottunut, ja ajattelin että sitten kyllä nolottaa. No, kävelimme sisään ravintolaan ja tarjoilija joka meitä tuli vastaan, tervehtikin meitä hihkaisemalla "Hi!". Hämmentävää. Mahdoimmekohan olla jotenkin niin ulkomaalaisen oloisia niinkin lyhyen reissun jälkeen...



Sivu 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8, 9, 10, 11, 12, 13, 14, 15, 16, 17

Valid XHTML 1.0! Valid CSS! Sivut luonut Marko Susimetsä | marko@susimetsa.net
Katselu onnistuu parhaiten Netscape/Mozilla -selaimilla!