Pupu vuorilla

Vuosi Richmondissa, British Columbiassa


By Ulla Susimetsä
Sivu 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8, 9, 10, 11, 12, 13, 14, 15, 16, 17

1.6.2005 - Rocky Mountains, eli Pupu ja Hukka huisin jännällä seikkailulla

Pupu Toivossa

Mennäänpä tässä saman tien suoraan asiaan, eli siihen kuinka tehtiin road trip Kanadan Kalliovuorille. Marko sai työhommansa sellaiseen malliin, että saattoi irrottautua niistä hetkeksi ja päätettiin lähteä ottamaan lähituntumaa noihin kallioisiin vuoriin ja samalla silmäilemään maisemia British Columbian sisemmissä osissa sekä naapuriprovinssin Albertan puolella. Suurempia suunnitelmia ei matkan varalle tehty mitä nyt pikkuisen karttaa silmäistiin ja sanottiin, että tähtäillään nyt jonnekin noille main, mutta mennään pääasiassa sen mukaan miltä milläkin hetkellä tuntuu. Vesa antoi meille pari reitti- ja majoitussuositusta jotka molemmat osoittautuivat loistaviksi ratkaisuiksi. Ajateltiin, että viivyttäisiin reissussa sellaiset kolmesta viiteen yötä - kun vielä ei ole mikään matkailusesonkikausi käynnissä, päätettiin luottaa siihen että majapaikkojakin löytyy sitä mukaa kun niitä tarvitaan.

Perjantaiaamuna lähdettiin matkaan ja suunnattiin tästä kohti Okanagan nimistä aluetta BC:n sisäosissa. Täällä olikin ollut jo joitakin helteisiä päiviä ja lähtöpäiväkin osoittautui kovin kuumaksi ja aurinkoiseksi. Okanagan sanotaan olevan yksi Kanadan lämpimimmistä alueista, joten kun meillä täällä Stevestonissa olivat lämpötilat jossain 25 asteen paikkeilla, matkattiin hetken päästä 30 asteen tuntumissa. Onneksi autossa on ilmastointi!

Alkuun saatiin seurailla jonkin aikaa tuttuja maisemia kun kuljettiin samaa reittiä kuin mitä pitkin helmikuussa Harrison Hot Springsiin ajeltiin. Kivoja olivat nekin maisemat, paljon peltoja ja farmeja leveissä laaksoissa ja jyrkkiä rinteitä ympärillä. Päättelimme, että kylä nimeltä Hope voisi olla viimeinen toivomme vähään aikaan löytää ruokapaikkaa, joten pysähdyttiin sinne nauttimaan lounasta Subwaysta. Kivalla paikalla vuorten kainalossa oli sekin kylä.

Matka jatkui Highway numero viittä pitkin ja se olikin siitä erikoinen tie, että sitä pitkin matkatessa piti maksaa tietulli. Melkoisen korkealle tietä pitkin kiivettiinkin ja mutkiteltiin ja noustiin ja laskettiin kuin milläkin vuoristoradalla. Välillä oli toisella puolella niin korkea kalliojyrkänne että kovasti sai niskaa taittaa jos huipulle mieli tähyillä ja toisella puolella tipahti rinne jonnekin kauas alas rotkon syvyyksiin. Vähän väliä varoiteltiin kivi- ja lumivyöryistä ja silloin tällöin oli rinteeseen tehty sivutie jolle ne onnettomat autot joiden jarrut pettivät saattoivat sännätä siinä toivossa, että jyrkkä rinne pysäyttäisi vauhdin. Maisemat olivat varsin komeita, välillä kovin vuoristoisia ja sitten taas kauniita kumpuilevia kukkuloita. Väillä pysähdyttiin nappailemaan kuvia ja vähän jaloittelemaan.

Okanagan alueelle päästyä alkoi maisema tasaantua, vaikka kyllä sielläkin riitti laaksoa ja kukkulaa. Esiin alkoi tulla peltoja ja hedelmäviljelmiä, Okanagassa kun kasvatetaan paljon omenoita, päärynöitä, persikoita, kirsikoita ja jos vaikka mitä herkullisia hedelmiä. Aivan vielä ei ollut niiden aika, mutta kovat kastelutyöt näytti pelloilla olevan menossa.

Pupu levähtää

Päivän loppuetappi oli meillä Okanagassa kaupunki nimeltä Kelowna. Sinne päästäksemme saimme istua ruuhkassa toista tuntia kun kaupunkiin vievällä sillalla oli avoinna vain yksi kaista! Taas saimme olla onnellisia ilmastoidusta autosta, sillä kuumuus ulkona oli hillitön. Pääsimme kuitenkin viimein kaupunkiin ja löysimme Vesan suositteleman motellin nimeltä Vineyard Inn. Se näytti oikein mukavalta paikalta ja huone osoittautui varsin siistiksi - ja mikä parhainta, viileäksi!

Kauaa emme kuitenkaan motellimajoituksemme viileydestä malttaneet nauttia vaan lähdimme pihalle kävelemään. Katselimme vähän ympäristöä ja jaloittelu tuntui varsin hyvältä pitkän ajomatkan jälkeen. Ilta-aurinko vain lämmitti laakson pohjalla loikoilevaa kaupunkia sen verran paahtavasti että askelet suuntautuivat vallan väkisin kohti Dairy Queenin jäätelötiskejä. Ihanan virkistävää kylmä jäätelö olikin (vaikka kaikki se suklaa siinä seassa ei ehkä niin raikasta ollutkaan ;)) ja kun sitten käytiin vielä noutamassa kaupasta laatikollinen limsaa jääkaappiin, oltiin valmiita viettämään leppoisa loppuilta motellilla.

Aamusta heräiltiin jo melko varhain ihan itsestään - taisi uuden seikkailupäivän odotus karistaa unet silmistä vauhdilla. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja jo aamu oli varsin kuuma, mutta kaunis. Keiteltiin kahvit ja syötiin vähän eväitä ja sitten lähdettiin jatkamaan matkaa. Se eteni edelleen Okanagan maisemissa ja nyt nähtiin enemmänkin hedelmätarhoja ja farmeja. Ajeltiin järvialuetta pitkin ja järvenrantamaisemat rinteineen olivatkin varsin kaunista seutua, etenkin kun vuoret vähitellen vaan kasvoivat. Pikkuhiljaa alkoi peltojen ja niittyjen tilalle tulla metsää ja kyllä sitä riittikin. Silmänkantamattomiin olivat rinteet vihreän puuston peitossa. Matkalla pysähdyttiin tuijottelemaan paikkaa missä lyötiin aikanaan viimeinen naula Kanadan poikki kulkevaan rautatiehen.

Mies

Ruokatauko pidettiin Revelstoke nimisessä kaupungissa. Vähän nähtiin kaupunkiakin siinä ruokapaikkaa etsiessämme ja paikka näytti varsin hauskalta pikkukaupungilta. Sijainti oli upea siellä vuorten keskellä, mietimme vain että mahtaako perille päästä ihan sydäntalvella kun ainakin jotkin tiet kartan mukaan saattoivat olla suljettuja lumisimpaan aikaan. Päädyttiin sitten jopa ensimmäisen kerran koko täälläoloaikana maistamaan "mäkkärimurkinaa" (ajatella, lähes vuosi täällä eikä hampurilaisia olla syöty kertaakaan! Jos nyt lohiburgereita ei lasketa.). Onneksi sieltä löytyi sentään muutakin kuin niitä perinteisiä vaihtoehtoja, täällä ovat ottaneet valikoimiinsa sellaiset täytetyt pikkupatongit ja kana- ja kasvisvaihtoehtojakin on tarjolla. Ruokailun jälkeen jaloiteltiin vielä vähän kauniissa maisemissa ja näpsittiin kuvia.

Matka kohti Kalliovuoria jatkui vielä yhden muun vuoriston kautta ja parin kansallispuiston läpi, joten maisemissa oli taas hämmästelemistä. Yhä uusia vuorijonoja avautui edessäpäin, toinen toistaan korkeampia ja lunta alkoi olla huipuilla jo ihan kunnolla. Metsää näytti riittävän, pääasiassa paljon kuusia, vaikka mahtui sekaan muutakin puuta. Vähän väliä vuorten seinämiä pitkin juoksi alas kirkasvetisiä puroja ja virtoja. Puistojen alueella varsinkin oli sellaista koskemattoman korpimaan tuntua oikein kunnolla. Metsäpalo tosin oli jossain saatu aikaan, sillä jokunen rinne oli sankan savun peitossa ja sammutushelikopterit häärivät yläpuolella. Pysähdyttiin silloin tällöin ottamaan kuvia ja jaloittelemaan.

Mahdottomaltahan se jo tuntui, mutta vuoret vain kävivät korkeammiksi, jylhemmiksi ja harmaammiksi. Aivan uskomattomia kalliomuodostelmia ja jyrkänteitä oli kaikkialla ympärillä. Puurajat alkoivat laskea ja rinteet olivat jyrkkiä. Lunta oli välillä ihan tien vieressä asti. Laaksoissa ryöppysi kohisevia koskia. Lähes jokaisen tienmutkan jälkeen kuului jommankumman suusta ihastuksen huudahduksia jos ei sitten hihkuttu kuorossa. Kyllä kalliovuoret olivat sellainen näky, että se kannatti ehdottomasti kokea. Jos jonkinlaisista villieläimistä varoittelivat kyltit tienpenkassa; hirviä, kauriita, vuorivuohia ja ties mitä, karhuja toki myös, saattoi tielle säntäillä. Ei kylläkään näitä juuri nähty, yhdessä tienpenkassa vain ehdin havaita pienen lauman jotain kauriseläimiä laiduntamassa.

Mies

Ajeltiin jonkin matkaa Kalliovuorten alueella ja siellä suunnattiin paikkaan nimeltä Canmore. Se ei ehkä ole kaikkein tunnetuimpia ja suosituimpia turistikohteita niillä main, mutta juuri sen vuoksi valitsimmekin sen määränpääksemme. Mutkaiset vuoristotiet olivat hotkaisseet sen verran ajoaikaa, että illan suussa saavuttiin perille. Etsittiin motelli (Rumble Moutain Lodge) joka sijaitsi ei aivan kaupungin keskustassa muttei liian kaukanakaan ja pistäydyttiin sinne kyselemään majoitusta. Vesan ja Kirstin neuvoista viisastuneina pyydettiin ensin lupa vilkaista huonetta ja aivan siistejä näyttivät huoneet olevan tässäkin paikassa. Mikä parasta, huoneesta oli upeat näkymät suoraan vuorille - vaikka vaikeahan siltä alueelta olisi ollut sellaista paikkaa löytää, mistä vuorinäköalaa ei olisi ollut.

Ilta oli aurinkoinen ja suorastaan kuuma jopa lumihuippuisten vuorten keskellä. Lähdettiin vielä etsimään ruokaa - ja jäätelöä tietenkin. Marko olikin aivan hupsulla tuulella (tai innokas nauttimaan meitä ympäröineistä vuorimaisemista) ja kävi jätskibaarissa noutamassa tiskiltä annoksen toisensa jälkeen! Luulivat siellä pian että aiotaan syödä koko lista läpi! Motellilla nautittiin vielä näköaloista ja silmäiltiin vähän erilaisia esitteitä seuraavaa päivää suunnitellen. Oltiin päätetty viettää yksi päivä kokonaan Kalliovuorten alueella eikä vain autossa matkaten vaan niin että päästäisiin katsomaan vuoria ja luontoa vähän lähempääkin. Kun sitten viimein mentiin nukkumaan, vilisi silmissä aina vain vuorten kuvia.

Aamulla saatiin todeta että hienot säät sen kuin jatkuivat. Aurinko paistoi, eikä taivaalla näkynyt pilven hattaraakaan. Juotiin aamukahvit ikkunan ääressä maisemia ihaillen ja nautittiin "puuroaamiaiset" paketista.

Katsottiin kartasta mukavannäköinen patikointipaikka ja ajettiin sinne. Metsän siimeksestä lähtikin patikointipolku ja kun se seuraili virtaa nimeltä Heart Creek ja Heart Moutain -nimisen vuoren kupeessa, tuumattiin että sehän kuulostaa söpöltä paikalta ja lähdettiin vaeltamaan pitkin polkua. Saatiin kävellä välillä vallan metsässä ja aina oli ympärillä komeita vuoria joiden seinämät joki oli ajan kuluessa muovannut mitä ihmeellisemmän näköisiksi. Jokea ylitettiin vähän väliä kapeita puusiltoja pitkin ja silloin tällöin piti käydä kiipeilemässä rantakivillä ja testailemassa kuinka kylmää vesi olikaan. Ja kyllä se olikin kylmää! Todella kirkasta ja raikasta (juu, maistettiinkin) oli vesi siinä vuoripurossa. Joitakin uhkarohkeita kiipeilijöitä nähtiin roikkumassa vuorten seinämillä ja muutamia muitakin retkeilijöitä polulla kulki, mutta enimmäkseen saatiin tallustella aivan kahdestaan.

Pupu haikkaa

Reitin päästä löytyi sitten hirmuinen kalliohalkeama missä ryöppysi vesiputous. Putous ei oikein kunnolla siihen polun päähän näkynyt, joten ryhdyimme sitten mekin kiipeilijöiksi ja lähdimme kapuamaan ylös kallionrinnettä, tai oikeastaan välillä ihan kallionseinämää. Kyllä siinä sai jaloilla ja käsillä hapuilla sopivaa halkeamaa ja kolosta mistä ottaa kiinni että pääsisi hivuttautumaan vähän matkaa ylöspäin. Perille päästiin kuitenkin ja sieltä kalliotasanteelta saikin sitten kurkittua putouksia pikkuisen paremmin. Veden kohina oli korvia huumaavaa ja näkymät komeat. Kun sinne kerran oltiin päästy, jäätiin vähäksi aikaa nauttimaan maisemista ja syömään eväitä.

Alaskin päästiin sen pahemmin kierimättä ja vierimättä mutta kiipeilykokemuksesta innostuneena Marko poikkesi polulta, loikki virran poikki (ja onnistuin minäkin yli haparoimaan kun välillä ojennettiin vahvaa käsivartta tueksi ;)) ja lähti kapuamaan kallionrinnettä ylös. Metsään mentiin siinä vaiheessa ihan kirjaimellisesti, mutta niin vain löydettiin tiemme ylöspäin pitkin jyrkkää rinnettä kuusien lomassa. Metsä oli oikeaa korpimetsää, puita kasvoi tiuhassa ja missä niitä oli kaatunut, sinne olivat jääneet kunnes sammalet peittelivät rungot. Sammalta olikin metsänpohja pehmeänä ja puiden lomassa oli täysin hiljaista. Oksien välistä ei aurinkoa päässyt paahtamaan, mitä nyt jossain paikoissa vähän valoa siivilöityi naavaisten lehvien välistä. Hiiviskelimme hissukseen ettei vaan herätettäisi karhujen huomiota vaikka rinnettä ylös kapuaminen oli sen verran työlästä hommaa että pisti vähitellen puuskuttamaan.

Mutta kyllä kiipeäminen sitten kannatti! Viimein päästiin rinteen huipulle ja sieltä löydettiin varsinainen näköalapaikka! Ankarailmeisiä, harmaakasvoisia vuorenseinämiä oli joka puolella ympärillä, nyt vain ei enää tarvinnut niskaa taitella taaksepäin niitä ihaillakseen. Metsäinen laakso avautui alapuolella. Lintujen visertelyä lukuun ottamatta ei muita ääniä sitten kuulunutkaan eikä muista ihmisistä näkynyt merkkiäkään. Istuttiin pitkän aikaa rinteen reunalla ihailemassa maisemia ja hämmästelemässä että kaikenalaisia hienoja paikkoja sitä maailmaan mahtuu. Eväitäkin piti taas maistella kun niin hyvä paikka löydettiin.

Pupu haikkaa

Tutkittiin rinnettä vielä toiseen suuntaan ja sieltä löytyi lisää kiiparoimishaastetta kun jyrkänne vain jyrkkeni. Mutta ei auttanut kuin yhä ylös yrittää, niin uteliaita oltiin näkemään minne vielä jouduttaisiin. Kivenmurikkaista rinnettä pitkin konttimisen jälkeen päästiinkin taas huikeiden näköalojen ääreen. Alastulo sujuikin sitten vauhdilla, välillä vähän liiankin...

Kun oltiin seurattu varsinaista patikkapolkua lähes takaisin lähtöpaikalle, ryhdyttiin miettimään, että jos kuitenkin jatkettaisiin vielä vähän. Valittiin toinen polku ja lähdettiin marssimaan sitä pitkin. Matkalla nähtiin paljon puita, järvi kanadanhanhineen ja kaikenlaisia kasveja mitä ei osattu tunnistaa. Maa oli paljolti jonkun havumaisen kasvin peitossa, mahtoiko sitten olla jotain variksenmarjaa tai mitä lie. Kovasti näyttivät jotkut varvut puolukalta ja niin kukat kuin marjatkin vain vahvistivat vaikutelmaa. Villieläimiin ei törmätty, mitä nyt yksi villisammakko loikki polulla. Aurinkoisilla paikoilla liihotteli suorastaan parvia pikkuriikkisiä sinisiipisiä perhosia. Lintuja toki nähtiin paljonkin, erilaisia haukkoja ja kotkia myös. Polku ei näyttänyt oikein vievän minnekään, joten lopulta käännyttiin takaisin kun vesivarastotkin loppuivat. Aurinkokin oli niin polttava, että onnistui käräyttämään Markolta osan niskaa. Kaiken kaikkiaan kuitenkin vietettiin metsässä ja vuorilla lähes viisi tuntia ja oltiin erittäin tyytyväisiä reissuun.

Jonkin aikaa lepäiltiin motellilla, juotiin ja käytiin suihkussa, mutta sitten oli lähdettävä etsimään ruokaa. Varmaan kaikella tarpomisella oli osansa asiassa, mutta iso pizza alkoi äkkiä tuntua houkuttelevammalta vaihtoehdolta kuin mikään sievistelevä ravintola. Boston Pizza osui sopivasti kohdalle ja pian karkotettiin nälkää innolla. Ruokahalu olikin kasvanut vuoristoilmassa vaellellessa; ei siinä vielä mitään että minä tuhosin kolme neljännestä 1-2 hengen annoksesta, mutta kun Marko pisteli poskeensa 3-4 hengen pizzan lähes kokonaan! Ja halusi vielä jäätelöä päälle! Paikkaa sentään vaihdettiin välillä, mutta Dairy Queenissa piti saada kaikkein suklaisimmat annokset mitä löytyi.

Canmoren keskustaa katseltiin vähän samalla reissulla. Markon piti tarkistaa Albertan puolen rommivalikoimat, mutta eivät ainakaan tässä kaupungissa olleet sen kummemmat kuin BC:n puolella. Kuvia oltiin räpsitty niin innokkaasti että kameran muistikortti täyttyi ja sellainenkin oli uusi löydettävä. Onneksi niitä myytiin ihan normaalissa supermarketissa.

Päivä oli ollut niin touhukas, että vetäydyttiin jo hyvissä ajoin motellille. Tyhjennettiin limsatölkkejä urakalla ja kerrattiin päivän kokemuksia. Vähän mietittiin, että vieläkö jäädään yhdeksi yöksi Kalliovuorten maisemiin, mutta päätettiin kuitenkin aamulla lähteä paluumatkalle.

Pupu motellilla

Aamu oli taas aurinkoinen ja lämmin ja pian aamiaisen jälkeen lähdettiin ajelemaan. Matkaa saatiin tehdä vielä pitkään Kalliovuorilla ja kauniissa maisemissa niin että vähän väliä oli pysähdyttävä ihan vain katselemaan ja ihmettelemään. Vuoret piileskelivät osittain aamu-usvan harson takana, mutta se teki niistä vain salaperäisemmän näköisiä, jotenkin epätodellisen oloisia. Sitten sukellettiinkin jo sankempaan savuun kun jouduttiin taas metsäpaloalueelle. Savun haju oli tuntuva ja välillä tietä tuskin näki edessäpäin, sen verran paksu harmaa verho sitä kätki. Onnistuttiin sentään pysymään kiharaisella tiellä ja kun savusta eroon päästiin, oli edessä jylhiä rotkoja ja rinteitä ja alas ryöppyäviä koskia yksi toisensa jälkeen.

Palailtiin jonkin matkaan takaisin samaa reittiä kuin oltiin tultukin, mutta jännästi ympäristö näytti erilaiselta toisesta suunnasta katsottuna. Maisemista saatiin siis nauttia edelleen. Matkalla pysähdyttiin kauniille vuorten ympäröimälle levähdyspaikalle syömään retkilounas ja myöhemmin poikettiin taas jäätelölle.

Vuoristoalueet alkoivat jäädä taakse ja oli aika vaihtaa reittiä niin että kotiin kurvattaisiin Okanagan pohjoisempaa puolta. Edelleen kuitenkin ajeltiin pitkin korkeita rinteitä ja saatiin ihailla vaihteeksi järvimaisemia. Väillä pysähdyttiin jaloittelemaan ja ottamaan kuvia ja hämmästelemään, kuinka olikin niin kauhean kuuma!

Lähestyttiin sitten kaupunkia nimeltä Kamloops, missä oltiin ajateltu etsiä taas majapaikka ja viettää yö. Kello oli kuitenkin vasta neljän maissa iltapäivällä ja Marko alkoi pohtia että voisi tässä kotiinkin ajaa kun matkaa oli jäljellä "enää" kuutisen tuntia. Sanoin että kuski päättää jaksaako polkea - samahan se minulle oli kun ei tarvinnut muuta kuin istua vieressä ja joskus yrittää tulkita karttaa. Niin sitten päädyttiin jatkamaan matkaa saman tien, oli sentään kaunis ilta eikä seuraavana päivänä mitään kummempaa puuhaa.

Hukka myrskyssä

Juuri kun se päästiin päättelemästä, alkoi taivaalle kasaantua tummia pilviä ja päivä pimeni vauhdilla. Vettäkin meinasi ripotella ja kun pysähdyttiin levähdyspaikalle jaloittelemaan, oli tuuli niin hirmuinen, että ihan rotkon reunalle ei uskaltanut roikkumaan mennä kun tuulenpyörre oli vähällä tempaista mukaansa! Autokin jo hytkyi tuulessa, mutta onneksi sitten päästiin kuitenkin pahinta rajuilmaa pakoon.

Maisemat Kamloopsin paikkeilla ja sen jälkeen olivat taas upeita mutta hyvin erilaisia. Nyt oltiin oikeilla lännen mailla; niillä hiekkaisilla kumpareilla ja karuissa laaksoissa, joissa kasvoi vain pieniä, sitkeitä pensaita, olisi hyvinkin voitu kuvata jokunen länkkäri. Maisemaan sopivat hyvin siellä täällä käyskennelleet hevoset. Rancheja ja farmeja olikin niillä main paljon. Välillä jökötti jossain mahtavia kivimuodostelmia ja kallionjyrkänteitä. Enimmäkseen maastosta löytyi ruskean ja tiilenpunaisen sävyjä muutamilla haalistuneen vihreillä pensailla väritettynä. Ei mikään ihme, että Okanagan seutua kutsutaan täälläpäin köyhän miehen Kaliforniaksi. Paikallinen radiokanava soittelikin innokkaasti country-musiikkia.

Vähitellen alkoivat kalliot taas nousta vuorten tasalle ja tie mutkitteli Fraser joen laaksossa. Kanjonista varmaan voisi puhua, sen verran jylhiä olivat kalliojyrkänteet. Tie kulki välillä ihan kuilun partaalla ja reunan yli kun kurkisteli, saattoi nähdä joen valkeat pärskeet kaukana, kaukana alhaalla. Muutamia kaupunkeja ja kyliä sattui matkan varrelle, mutta välillä ei pitkään aikaan näkynyt mitään asutusta. Tien varrella tosin nähtiin paikoin jos jonkinlaista hökkeliä ja kyllä niissä näytti ihmisiä asuvan. Viimein vuoret alkoivat peittyä sumuun ja iltahämärän laskeutuessa niiden välistä pujottelu oli melkoinen elämys.

Viimein palailtiin menojäljille eli Hopen kylään. Siellä pysähdyttiin vielä syömään ja matkanlopettajaisjätskeille ennen kuin jatkettiin loppumatka iltahämärissä ja viimein pimeässä. Onneksi se osuus matkasta sujui enimmäkseen leveitä moottoriteitä pitkin ja päästiin hyvin ja turvallisesti perille jo vähän ennen kello yhtätoista. Ihan näin matkustajanakin olin niin väsynyt että lattia keinui jalkojen alla, joten mahtoi sitten koko matkan ajanutta Markoa väsyttää. Nukkumaan mentiinkin lähes saman tien ja jotenkin yö tuntui kovin lyhyeltä...

Pupu katselee

Kilometrejä kertyi reissusta matkamittariin melkoinen määrä ja varsinkin viimeisen matkapäivän urakka oli hirmuinen. Marko voi kertoa tässä tarkemmat kilometrilukemat, nehän ovat numeroita niin enhän minä moisia muista. Jahas... No, neljänä päivänä ajettiin siis yhteensä yli 2000 kilometriä, joista yhtenä (Canmoressa) tosin vain n. 60. Paluupäivänä Maanantaina kotimatka venyi n. 960 - 980 kilometrin nurkille jonka ajamiseen meni sitten kai noin 13 tuntia yhteensä taukoineen. Kun tuo matka oli lähes kokonaan kiemuraisia ja välillä hyvin tuulisia vuoristoteitä, ei olle ihme, että niistä näki vielä untakin yöllä pään pyöriessä patjalla... Ajomatka pääsi urotekojen joukkoon, josta tullen kehuskelemaan vielä pitkään kaikille lähelleni erehtyville raukoille...

Näihin kokemuksiin verrattuna ei viime viikon alkupuolelta taida löytyä mitään mainitsemisen arvoista. Jaa, Marko saattaa haluta että kirjatuksi tulee leffareissu jolloin nähtiin Star Wars Episode III. Se on varmaan tärkeä juttu. Ainakin sitä kovasti odotettiin (Marko siis). Olihan se parempi kuin osat I ja II (vähemmän turhia kohtauksia ja jopa joitain melko dramaattisia/surullisia kohtia) mutta minäkin, joka en mikään fani ole, ymmärrän sen verran, että vanhoja osia tulee pitää kaikkein parhaimpina (vaikka osassa I on mielestäni iso hyvä puolensa Grrrr!). Leffan jälkeen mentiin jätskille... hmm, oikeastaan kannattaisi varmaan vähitellen jättää nämä maininnat väliin, muuten alkaa vaikuttaa siltä ettei täällä mitään muuta olla tehtykään kuin syöty jäätelöä. Vaikka eipä se niin kaukana totuudesta tietysti ole.

Valokuvia kertyi matkasta muuten sellaiset 230 kappaletta. Kyllä digikamerat on kivoja! Tällä sivulla muutama otos - täytyy vain todeta, että kuvissa ei mikään näytä niin upealta kuin luonnossa. Huom: koska normaali hattuni ei oikein enää kesäkeleissä meinaa olla mukava käyttää (tulee kuuma), jouduin tällä reissulla tyytymään lippikseen. Koettanen etsiä mukavan kesähatun tässä lähiaikoina... (Muuten: muutin tässä juuri sivuston asetuksia siten, että kaikki meikäläisen (Markon) kommentit ovat aina vinolla ja vihreällä.)



Sivu 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8, 9, 10, 11, 12, 13, 14, 15, 16, 17

Valid XHTML 1.0! Valid CSS! Sivut luonut Marko Susimetsä | marko@susimetsa.net
Katselu onnistuu parhaiten Netscape/Mozilla -selaimilla!