Vaakuna
Kuvat
Hääpäiväkirja
Kiitokset
Susimetsän häät

Miekkamies saa prinsessansa. Prinsessa muistelee.

10.-14.8.2003

Nyt prinsessa on saanut miekkamiehensä aviomiehekseen! On luvattu tahtoa rakastaa, on pujotettu sormus sormeen ja juhlittu hääjuhlaa. Se on nyt totta - olemme aviopari! Leveästi hymyilevä sellainen! hymy

Ja sitten siihen, kuinka kaikki kävikään...

Juhlasali

Perjantaina olimme tosiaan käyneet vielä koristelemassa juhlatilan - kantamassa matot, pöydät ja tuolit oikeaan saliin, kattamassa pöydät ja asettelemassa koristeet paikalleen. Paljon pientä puuhaa oli varattu vielä tällekin päivälle ja siitä tuli kiireisempi kuin olimme kuvitelleet. Kaikki kuitenkin sujui mukavasti ja illalla pääsimme vielä hetkeksi rentoutumaan (en tiedä, oliko "Häähullut"-ohjelman viimeisen osan katselu kuitenkaan se fiksuin veto.. tai ehkä olikin, saimme taas todeta kuinka paljon paremmin meillä menee. hymy). Jännitystä kyllä tuntui ja sellaista "voiko tämä nyt olla totta" - ajatusta pyöri päässä, mutta enimmäkseen oli olo sellainen, että nyt ei enää ole mitään tehtävissä. Järjestelyjen suhteen siis. hymy Minulle kyllä tahtoi aiheuttaa pientä kyyneltulvaa alushame, joka oli vuokraamossa jostain syystä vaihdettu 5 cm pidempään. Tämän myyjä kyllä minulle oli ilmoittanut, mutta vasta sen jälkeen kun olin testannut pukua enkä ollut osannut kauheasti kiinnittää huomiota alushameen helman pituuteen. Tietenkin sitten perjantai-iltana viimein päätimme pyörähtää valssin edes kerran niin, että oikeat kengät ja alushame (puku oli silitettävänä) olisivat mukana. Eihän siitä mitään tullut; helma oli niin paljon liian pitkä, että tallasin joka kerran sen päälle kun astuin taaksepäin. Meinasin siis pyllähtää nurin koko ajan... Eipä siinä vaiheessa enää mikään auttanut, päätin sitten että valssin ajaksi taitan alushameen vyötärökuminauhan kaksinkerroin ja toivon että se pysyy niin ja tekee helmasta tarpeeksi lyhyen. Askelia pitäisi myös muistaa lyhentää! hymy

Hääpäivää edeltävinä muutamana yönä olin jo enemmän valvonut kuin nukkunut, joten aivan viimeisenä yönä turvauduin pieniin, pyöreisiin, kemiallisiin apukeinoihin ja perinteitä uhmaten nukuin yön omassa sängyssämme sulhon kainalossa. Missään muualla siitä tuskin olisi tullut mitään. Aamulla kuitenkin kuuden aikaan alkoi olla sellainen kutina, että ei tässä enää paljoa nukuta... seitsemään asti sinnittelin sängyssä, sitten ponkaisin ylös. Koska liikkeelle oli lähdettävä vasta puoli kymmenen aikaan, jäi meille ihan kivasti aikaa aamulla. Järjestimme asiat niin, että ehdimme istumaan hyvän tovin yhdessä pöydän ääressä aamiaista nauttien (sekin sisällöltään vähän arkiaamusta poikkeava) ja sitä pohtien, että nyt se päivä on koittanut... Molempien tuntemukset taisivat olla melkoista ilon ja jännityksen sekamelskaa. Tuntui todella ihmeelliseltä, että tässä sitä nyt ollaan! Vasta äskenhän tähän päivään oli vielä puoli vuotta, kolme kuukautta, kuukausi... ja nyt se todellakin oli tässä!

Aurinko paistoi ja päivä näytti kauniilta. Lämpötilakin oli juuri se mitä olimme toivoneet, mukava muttei tukala. Olin pari viikkoa aiemmin maininnut että noin 20 astetta lämmintä voisi olla ihanteellinen. Sääkartoilla komeili sitten juuri tuo lukema 20...

Kävimme yhdessä noutamassa hiuskukat - 6 kpl ruusunterälehdistä kiedottuja nuppusia sekä pari muratinoksaa - ja sitten Miekkamies vei minut kampaajalle, jossa tiemme erkanivat. Vaikeaa se oli, istuimme autossa ja pusersimme toisiamme kädestä, keksimme milloin minkäkin asian mikä piti vielä sanoa, muistuttaa toista, kysyä jotain, suukottaakin piti monta kertaa... Tästä huolimatta olin reilut 10 minuuttia etuajassa paikalla ja kampaaja puolestaan oli vartin myöhässä. Se meinasi kärsimätöntä morsianta hiukan hermostuttaa, mutta yritin ajatella että minkäs minä tälle voin. Asiat sujuvat niin kuin sujuvat ja kyllä ne kuitenkin jotenkin sujuvat.

Kun minulla oli meneillään projekti Making of Princess Bride, kävi Miekkamies bestmanin kera pystyttämässä opasteet, ottamassa vastaan sviitin ja viemässä vielä viimeiset tavarat juhlapaikalle. En tiedä, kumman meistä osa oli vaikeampi; hänen, joka sai puuhastella mutta joutui kiirehtimään paikasta toiseen, vai minun joka sain vain istua - ja jännittää, kun mitään ei voinut tehdä. Aika kului kuitenkin paljon nopeammin kuin mitä olin pelännyt. Kampaus onnistui täydellisesti ja siitä tuli juuri sellainen kuin toivoin; selvästi laitettu ja siisti, mutta ei liian huoliteltu vaan ennemminkin hauskan huoleton. Tiara näytti hyvältä ja kukat ja muratinlehdet pilkistelivät hiusten lomasta kerrassaan suloisesti. Meikki onnistui myös erittäin hyvin.

Kaikkihan minulta kyselivät, joko jännittää. Jouduin vastaamaan, että olin kuvitellut jännittäväni enemmän. Jännitystä kyllä oli, mutta se oli vielä enemmänkin sellaista mukavaa odotusta, iloista värinää ja kaukana kaikesta paniikkimaisesta pakokauhusta. hymy Enää en miettinyt vihkimisen tai juhlan sujumista vaan sitä, että tänään meistä tulisi aviopari... Vieläkin sitä oli vaikea ihan todella käsittää todeksi. Toki meikkaaja huomasi, että jännitys tiivistyi siinä tunnin aikana kun sylissä lepäävät kädet puristuivat yhä tiukemmin yhteen...

Meikkaajalta jatkoin kotiin pukeutumaan. Kaason oma kampaus-, meikkaus- ja pukeutumissessio oli vielä kesken, mutta onneksi serkkuni, joka oli myös ihanaa morsiussaunaani ollut järjestämässä, saapui paikalle. Hän olikin lupautunut häihin isosiskon rooliin ja ensi töikseen vahti, että söin jotakin. Hyvin vielä meni sinihomejuustopiirakanpala alas tässä vaiheessa. Sitten sujahdin kermanvalkeaan ja vaaleansiniseen korselettisettiini ja serkun kanssa pähkäilimme sukkanauhasysteemien kiinnitystä sukkien pitsireunoihin... hyvin sekin onnistui ja se heitettävä sukkanauhakin muistettiin laittaa paikalleen jo tässä vaiheessa. Serkku oli aivan ihana pukija; ei turhaa hössötystä ja hermoilua vaan ennemminkin rauhoittelua höystettynä juuri sopivalla määrällä ihastelua, rauhoittavia rutistuksia ja prinsessapuheita. Valokuvia napsittiin pukeutumisen useammassa vaiheessa, puku tuntui päällä todella hyvältä (joskin siinä liikkuminen aika kömpelöltä), paljon en ehtinyt peilailla mutta kauniilta se myös näytti - ja minä pysyin edelleen yllättävän rauhallisena.

Sitten saapui sulho. Ovi kävi ja hän astui sisään bonjour-puvussaan, miekkaneulalla kiinnitetty tummanpunainen ruusu rintapielessään. Kunnon hovikumarruksen myötä, mutta kuitenkin silmiini niin totisena katsoen hän ojensi minulle kimppuni - sydämenmuotoisen, syvänpunaisista ruusuista ja muratista rakennetun aivan upean kimpun. Siinä vaiheessa alkoi sydän tykyttää tiheään tahtiin ja kovasti mielelläni olisin vain heittänyt muun porukan pihalle ja jäänyt, eh, tuijottelemaan ihanaa, komeaa sulhoani. hymy

Mutta aikataulu ei antanut myöden vaan meidän oli riennettävä valokuvaamoon. Seurasi melkoinen määrä juoksentelua edestakaisin, säntäilyä, hätäilyä (jossain määrin), syöksymistä ja pyörähtelyä kun ahtauduimme autoon, minä, sulho, bestman, serkku ja minun leveät helmani. Alkuun yritin kovasti varoa, että helmat eivät rypistyisi ja sotkeentuisi, mutta sitten huomasin sen turhaksi. Rypistyivät ja sotkeentuivat ne kuitenkin.

Studiossa kuvattiin jonkunkin verran kuvia. Kuvaaja asetteli meitä tarkasti erilaisiin asentoihin ja kaasokin poikkesi jossain välissä paikalla niin saimme myös hänet ja bestmanin muutamiin otoksiin mukaan. Tässä vaiheessa tuntui siltä, että oli jo kiire ja se hiukan haittasi kuvausta, ainakin minun osaltani. Oli vaikea keskittyä siihen tilanteeseen, kun hätäili, että joko pitäisi olla matkalla kohti kirkkoa... hauskoja hetkiä toki kuvaukseenkin mahtui ja tämän jälkeenhän jatkoimme matkaa vielä toiseen kuvaukseen kirkolle. Autossa sulhoni alkoi kummasti ähistä ja puhista ja ihmettelin, että noinko paha ahdistuskohtaus nyt tässä vaiheessa tuli... mutta sitten selvisi, että tuo yrittikin vain tunkea kolikkoa kenkäänsä. Olin tullut maininneeksi, ja tässä vaiheessa jo unohtaneeksi, että vihittäessä pitäisi kengässä olla rahaa. En kyllä muistanut, oliko väliä sillä, kummalla meistä lantti oli tai kummassa kengässä, saati sitten mitä hyvää (varmasti kuitenkin hyvää!) sen piti tietää. Hienoa kuitenkin, että Miekkamies huolehti siitä että tämäkin taika tuli tehtyä.

Kirkon vanhaa harmaakiviaitaa vasten kuvaaja räpsi sitten vielä joitakin kuvia. Ulkosalla kylläkin tuuli ja kirkas ilma saivat Miekkamiehen silmät vuotamaan vettä niin että tästä kuvaushetkestä tuli melkoisen lyhyt. Se oli kylläkin vain hyvä, sillä halusin pysytellä mahdollisimman paljon juhlakansan katseiden ulottuvilta pois...

Pikainen siistiytyminen oli vielä edessä ja sitten Miekkamies bestmanin kera poistui ja isä saapui noutamaan minua kirkkoon. Hipsimme ovelle ja kuikuilimme oven raosta ja ihmettelimme, miksi kirkon ulkopuolelle kerääntyneet turistit niin innokkaasti meitä kuvasivat... Puristin tässä vaiheessa isän kättä kyllä koko ajan ja jännitys alkoi tuntua toden teolla, kun tajusin, että kohta tuosta ovesta mentäisiin... ja niin mentiin. Täytyy tunnustaa, että sydän hakkasi melkoisesti. Tajusin sen, kuinka upea kirkko oli ja kuulin kuinka kauniisti Prinsessa Ruususen marssi soi. Hyvin hämärästi olin tietoinen siitä, että vieraat katsoivat meitä, mutta en pystynyt näkemään heistä ketään. Näin vain Miekkamiehen, joka asteli hitaasti ja arvokkaasti meitä kohti. Hymyilytti kovasti, mutta samalla kyllä jännitys tärisytti kasvolihaksia. Välillä onnistuin tunnistamaan jonkun vieraistakin (näin kyllä hymyt, mutta kasvot eivät vain mielessä yhdistyneet ihmisiin, jotka tunnen...); työtoverini, joka oli suurena järjestelyapuna perjantainakin, nappasi meistä kuvaa ja hymyili todella rohkaisevasti. Se hiukan helpotti jännitystä, mutta siitä huolimatta se hetki, kun isä minut luovutti, meni ohi nopeasti... harjoituksissa olin huomannut, että kun miehet siinä toisilleen kumartelivat ja sitten sulho minulle, meinasin väkisinkin taivuttaa niskaani vastaukseksi. Siitä, teinkö sitten varsinaisella luovutushetkellä näin, ei ole mitään muistikuvaa. Toivottavasti kuitenkin sujui suuremmitta kömmähdyksittä.

Kirkko

Miekkamiehen käsipuolessa astelin sitten alttarille ja onnistuin huomaamaan jopa lattialle tuodun vihkiryijyn! Polvistuimme ja sitten huomasin varsin kipeästi myös vannehameeni. Vanne painoi nimittäin todella terävästi juuri polvien alla, mutta onneksi pian sai nousta ylös. Liikehdintäkin sujui onneksi paljon helpommin kuin mitä olin kuvitellut. (Tosin se polvillaan olo oli aina yhtä tuskaa vaikka kuinka yritin vaihtaa asentoa...) Kaaso otti kimppuni huomaansa suloisesti hymyillen ja käännyimme kohti pappia. Hän oli luvannut pitää pidemmän puheen vasta myöhemmin, koska ennen tahtomista "kukaan ei kuitenkaan kuuntele". hymy Koko toimituksen ajan pappi hymyili meille todella lempeästi ja se vaikutti hyvin rauhoittavaksi. Jännitys tuntui katoavan melkein kokonaan. Pappi puhui todella kauniisti ja puhutteli meitä miekkamieheksi ja prinsessaksi... hymy Muutenkin puhe, tai oikeastaan puheet, se lyhyempi ja pidempi, olivat todella osuvat, kuin meille tehty - ja epäilen, että niin ne olivatkin. Välillä tuntui, kuin pappi olisi päässyt etukäteen lukemaan kaikilta salassa pitämäämme häälehteä tai jopa kuullut keskustelujamme tai ajatuksiamme! Myöhemmin paljastui, että hän oli jutellut isän kanssa meistä pitkät tovit. Puhe oli monessa kohtaa niin liikuttava, että sain todella räpytellä kyyneleitä silmistäni ja välillä niin mukava, että hymyilytti leveästi ja vilkuilimme Miekkamiehen kanssa toisiamme. Kädestä puristimme toisiamme kyllä koko ajan. Kun "tahdon"-sanan lausuminen lähestyi, tunsin taas kuinka sydän alkoi jyskyttää, mutta hyvin sekin sujui. Miekkamies sanoi oman vuorosanansa vakaasti ja kuuluvasti. Minun ei tullut kuuluviin niin rauhallisesti ja arvokkaasti kuin olin toivonut, ennemminkin ehkä innokkaasti... hymy Sormus sädehti kauniisti kun Miekkamies sen sormeeni pujotti ja sitten saimmekin kuulla olevamme mies ja vaimo. Miekkamies toteutti vanhan valansa ja antoi vaimolleen kunnollisen, pitkän ensimmäisen suudelman... Tämän jälkeen minä hoppuilin ja meinasin jo polvistua vaikka piti kääntyä virttä kuuntelemaan. Eipä se mitään, hymyilytti vain sitten kun seisoimme ja katselimme vierasjoukkoa. Tuntui todella mukavalta nähdä siellä kaikki tutut ja rakkaat ihmiset. Virren jälkeen alttarin luo saapuivat isäni, Miekkamiehen sisar ja kummitätini lukemaan kukin vuorollaan lyhyen rukouksen (bestman luki Miekkamiehen ystävän osassa neljännen osan). Isä aloitti ja hänen äänensä värähti liikutuksesta niin, että pian minä taas räpyttelin kyyneliä ja kuulin, kuinka Miekkamies vieressä nieleskeli niitä.

Muistin sitten lopuksi poimia kimpun takaisin kaasolta ja Verdin Aida-oopperan juhlamarssin säestäminä lähdimme astelemaan ulos. Tunnetta voi kuvata vain ihanaksi; oma nassuni varmaan säteili ja vilkuilin Miekkamiestä onnellisena. Vieraamme katselivat meitä todella sydämellisesti hymyillen. Pihalla pinkaisimme nurkan taakse ja takaisin kirkkoon toisesta ovesta ja siellä sitten heittäydyimme toistemme syliin ilosta nauraen. Pian oli kuitenkin uskaltauduttava takaisin ulos, jossa meitä tervehtivät iloisesti hihkuvat vieraat ja ohrasade jota todellakin eksyi kaikkialle - menipä muutama jyvänen korvaanikin. Astelimme autolle, joka oli meiltä salaa koristeltu suloisin ruusukkein ja takaikkunalle oli tehty aivan upea "Just married" - kyltti "meidän" fonttiamme käyttäen... Kaikki oli tässä vaiheessa yhtä säteilevää hymyä, iloista huiskutusta ja aurinkoista hässäkkää...

Huristimme pois ja hetken aikaa pystyimme vain nauramaan, suukottelemaan ja ohhottelemaan. Bestmankin vaikutti helpottuneelta suoriuduttuaan urakasta (siihen asti) ja tunnelma autossa oli todella iloinen. Miekkamies katseli minua ja sanoi vähän väliä "pieni vaimoni!". Mitäs siihen nyt sitten vastaat - vastaukseni "suuri mieheni!" tuntui herättävän melkoista hilpeyttä (mutta myös ilmeistä ylpeyttä) AVIOMIEHESSÄNI. hymy

Onnittelumalja

Kiertelimme hetken ennen kuin ajoimme juhlapaikalle, jossa vieraat meitä odottelivat. Siirryimme upealle lasikuistille ottamaan vastaan onnitteluja ja sitten seurasikin sydämellisiä, rutistusten ja halausten täyttämiä hetkiä. Isä lausui tervetulosanat ja onnittelut ja kohotimme Miekkamiehen kanssa ensimmäisen kerran miekkamies ja prinsessa - pikarimme, jotka oli täytetty suosikkikuohuviinillämme (ensimmäinen, mitä yhdessä maistoimme, ensimmäisenä yhteisenä uuden vuoden aattona). Pikarit, joita käytimme koko illan, herättivät vieraissa ihastusta, samoin kuin se, kun joimme niistä sillä tavalla "kädet solmussa" - huutoja "uudestaan, uudestaan" ja "hitaammin!" alkoi kuulua ympäriltä.

Vähitellen siirryimme juhlasaliin. Se näytti todella upealta vihreine kalusteineen (seinät ja matot kun olivat vihreät myös). Loppujen lopuksi sain siis olla aivan tyytyväinen juhlapaikkaan! Kattaukset olivat kauniit (josta suuri kiitos työtoverilleni, joka on varsinainen taituri lautasliinojen taittelussa ja muussa sommittelussa) ja niihin kuuluivat myös etiketeillämme (prinsessan ja miekkamiehen kuva) varustetut viinipullot, todella ihanat ruusu- ja kärhökimput (valkoisia tai punaisia ruusuja - niin ja ne punaisetkin olivat aivan hyvän punaisia, raikkaita, luonnollisen näköisiä ruusuja) maljakoissa ja ne takorautaiset kynttilänjalat joihin niihinkin oli löytynyt sopivan värisiä (vihreää, kultaa ja valkeaa) mansetteja. Ulkona hämärtyi ja myöhemmin satoikin, joten kynttilänvalo pääsi oikeuksiinsa. Tätä olin toivonutkin: että aiemmin olisi selkeää, mutta juhlapaikalle päästyä saisi sataakin, koska hämäryys ja kynttilänvalo tuovat niin ihanaa tunnelmaa... Näin toinenkin seikka, jota olin päivän säältä odottanut, toteutui!

Pöydässä

Istuimme Miekkamiehen kanssa työtoverini meitä varten upeaksi koristamassa pöydässä (varsinkin reunaa kiertävä muratti oli ihana!) miekkamies ja prinsessa - aiheisen taulun alla ja ihailimme juhlaan puettua salia. Taustalla soi tilaisuutta varten valitsemamme musiikki, osa siitä mielimusiikkiamme, osa todellakin häitä varten valittua, sellaista, jota kuunnellessamme olimme tienneet, että se tulee soimaan juhlassa. Minusta musiikki on tärkeä tunnelman tekijä ja siksi se merkitsi paljon, vaikka soikin vain taustalla...

Noutopöytäkin oli katettu todella kauniisti ja houkuttelevan näköiseksi. Kala- ja kasvispainotteinen menumme oli todella "meidän näköinen" ja ainakin itse nautimme ruoista kovasti, harmittelimme vain, kun olimme syöneet päivällä senkin verran että vielä ei ollut kauhea nälkä. Kaikki oli oikein maukasta - turhan usein ravintola- ja työpaikka- ja vastaava ruoka on mielestäni mautonta, mutta nyt kaikki oli kohdallaan. Pitää muistaa antaa keittiöön erityiskiitokset tästä, samoin kuin sujuvasta palvelusta muutenkin!

Söimme hitaasti ja rauhallisesti ja jutustelimme, tuijottelimme toisiamme ja ihmettelimme, että tässä sitä nyt ollaan, rouvana ja herrana... hymy Välillä tarkkailimme vieraita jotka näyttivät viihtyvän oikein hyvin. Ainakin huoneen täytti puheensorina ja joka pöydässä näytti keskustelu olevan käynnissä. Häälehtemme oli yllätys ja kyllä sitä kiiteltiinkin.

Kaaso juonsi ja johdatteli iltaa eteenpäin todella reippaasti ja sujuvasti ja ennätti välillä nostelemaan hihojani jotta ne eivät sukeltaneet vateihin kun kävin noutamassa ruokaa... Ruokailun jälkeen isäni nousi puhumaan. Hän piti pitkän puheen, mutta kaikki kuuntelivat koko ajan herkeämättä. Isä muisteli niin lapsuusaikaani kuin sitä, kun tapasi Miekkamiehen ensimmäistä kertaa (hääpäiväkirjassa kerrottu tarina lupauksesta prinsessasta ja puolesta valtakunnasta tuli kerrottua vieraillekin). Hän puhui myös hyvin kauniisti siitä, millainen meidän, minun ja Miekkamiehen suhde on. Äitiä isä myös muisteli kauniisti. Puhe sai minut vuoroin nauramaan, vuoroin pyyhkimään liikutuksen kyyneliä ja vaikutti siltä, että näin kävin monelle muullekin kuulijoiden joukossa.

Isän puheen jälkeen Miekkamies katsoi minua hiukkasen kalpeana ja sanoi, että nyt meni puhe uusiksi. Tiesin, että rakas mieheni oli kirjoittanut puheensa valmiiksi, oli hän kertonutkin että sen esittäminen veisi noin minuutin. Urheasti sankarini nousi seisomaan ja piteli kyllä valmista puhetta varoilta kädessään jotta mikään ei unohtuisi, mutta varsinainen puhe muotoutui siinä puhumisen aikana. Tätä ei kyllä huomannut juuri mistään muusta kuin siitä, kuinka Miekkamies viittasi isäni puheeseen ja kiitteli kaasoa, bestmania ja muita järjestelyapureita niistäkin asioista, joita oli päivän mittaan sattunut. Tällaisena puhe oli aivan loistava, huumoriakin sattui sekaan, ja minä olin todella ylpeä miehestäni joka näin taitavasti sanan säilää käytteli. Lausuipa hän sitten lopuksi muutaman kauniin sanan minullekin niin sain punastella.

Seuraavaksi kaaso kertoili morsiussaunatapahtumasta ja Miekkamiehelle luovutettiin se paita, joka päällä olin joutunut saunomaan, vieläkin siinä roikkuvien vihdanlehtien kera! Tämä oli osoitus siitä, että minut luovutettiin hänelle. Morsiussaunassa mukana ollut serkkuni esitti muutaman loistavan niksin tyyliin kokeneemman rouvan vinkit ja neuvot nuorikolle. Käytössä olivat jälleen sukkahousut ja pumpulipussit. Serkku, joka kylläkin oli etukäteen ilmoittanut, että ei tahtoisi juhlassa esiintyä ja siksi suuresti yllätti tempauksellaan ainakin minut, veti tämän numeron todella hauskasti ja rennosti. Kyllä rouvanpäivät tulevat sujumaan hyvin, kun sain niin päteviä vinkkejä! hymy

Häävalssi

Välillä ehdimme hiukan jaloitella ja jutustella ihmisten kanssa mutta sitten koittikin häävalssin aika. Olin muistanut kääräistä sen alushameen, laahus oli kiinnitetty nappirivistön alimpaan nappiin ja olin päättänyt, että kimppu ei kyllä tanssi meidän kanssamme. Siitä olisi ollut vain vaivaa. Sitten lähti käyntiin valssiksi valitsemamme "Six Ribbons" ja niin mentiin. Tuijotimme toisiamme silmiin, eikä siinä kumpikaan erehtynyt katsomaan jalkoihinsa. Loppujen lopuksi en yhtään tiedä, miten liikehdintä sitten oikein sujui, koska todellakin uppouduin vain Miekkamieheni siniseen katseeseen ja kaikki muut katosivat ympäriltä. Tässäkin vaiheessa pala nousi kurkkuun, varsinkin kun Miekkamies jossakin kohtaa intoutui, hiljaa ja pehmeästi, lauleskelemaan musiikin mukana. Itse taisin erehtyä sivelemään sulhoni poskea kädelläni - ei siis kovin arvokasta tainnut siitä tanssahtelusta tulla, mutta ainakin meni tunteella. Valssivalintaamme pidettiin kyllä erikoisena, mutta siitä myös pidettiin kovasti. Seuraavaan tulivat sitten jo kaikki mukaan ja sehän oli se toinen häävalssikandidaattimme "Some Day My Prince Will Come". Kappale vaan alkoi edetä kummallisen nopeasti ja oli ohi pienessä hetkessä - jostain syystä soittopeli vei sitä hyppien eteenpäin. No eipä mitään, levyjä pyörittänyt bestman sai tästäkin vain raikuvat aplodit osakseen. Isää olin pyytänyt varaamaan minulle kolmannen valssin ja se oli - ehkä hiukan perinteisesti - Nousee päivä, laskee päivä. Aluksi olin luullut, että sitä ei voida ottaa, että alan nyyhkimään heti jos se soi, mutta päätin kuitenkin viime hetkillä että se on sittenkin sopivin. Kyllähän silmät kostuivat niin minulla kuin isälläkin, mutta niin sai käydäkin. Välillä tanssasin sulhasen isänkin kanssa ja sitten vielä isän kanssa hilpeämmän Kulkurin valssin. Tässä vaiheessa vain viimeisetkin tanssijat olivat paenneet parketilta pihalle tai vähintäänkin verannalle vilvoittelemaan ja sinne mekin suuntasimme.

Ehdimme taas hiukan jutella vieraiden kanssa (ja esitellä sormusta! hymy), mutta valitettavasti siihen ei tuntunut jäävän ollenkaan tarpeeksi aikaa. Aika kului kaiken kaikkiaan suorastaan hirvittävää vauhtia. Meillä ei, Miekkamiehellä ja minulla, kummallakaan ollut kelloa, joten olimme myös onnellisen tietämättömiä ajan kulusta. Osoittautui kuitenkin, että kun luulin, että oli mennyt ehkä vartti, oli ohi kiitänytkin kolme sellaista! Emme ehtineet mm. lähellekään lahjapöytää, mutta sehän kyllä odotti - mukavampi oli nähdä kaikkia kivoja sukulaisia ja ystäviä, jotka olivat paikalle saapuneet. Onneksi olimme tehneet aikataulusta todella väljän!

Sitten olikin jo vuorossa hääkakun leikkaus! Kakku oli toiveidemme mukaan rakennettu portaittain nousevalle telineelle ja koostui suklaajuustokakuista ja marjamoussekakuista (tässäkin suosimme aivan omia mieltymyksiämme - suklaata olla pitää! Ja täytettä enemmän kuin kakkua! hymy). Kakunkoriste (miekkamies ja prinsessa) oli asetettu kauniisti viereen (päälle liian painava) ja koristeena oli toiveidemme mukaisesti tummanpunaisia ja valkeita ruusuja. Kahviastiastonkin olimme saaneet juhlapaikan varastoista valita ja mikäs sen sopivampi kuin valkea vihrein ja kultaisin koristein... Kakun leikkaamisessa meillä oli pieni juoni. Minä kun en suostunut sitä leikkaamaan, siis itse, niin vaadin, että saan pitää käteni päällimmäisenä. Miekkamies vakaakätisempänä saisi leikata, tietäähän sen että jos minä olisin yrittänyt niin sinä olisi ollut kakut helmoilla ja liinoilla ja ties missä. Vastaavasti olin antanut Miekkamiehelle luvan polkaista jalalleni, jotta edelleen säilyisi tasan jaettu, neuvotteluun perustuva valta meidän perheessä. hymy Ihmettelin vain, että pitääkö sittenkin ryhtyä toimimaan kun ei polkaisua kuulunut... tuli se sitten viimein ja siinä vaiheessa jo aidosti siitä yllätyin! Syykin selvisi; Miekkamies oli joutunut haparoimaan jalallaan helmojen alle jottei survoisi vahingossa hametta...

Kahvittelun lomassa kaaso tarinoi kartanon historiasta ja kertoi myös sen rakkaustarinan, jolla ei ollut niin onnellista loppua kuin tällä meidän päivällämme ja jonka ansioista (???) kartano sai kummituksensa. Puhumaan innostuivat myös enoni vaimo sekä tätini ja sitten sulhasenkin äiti lausui minulle muutaman kauniin sanan, jotka teki vielä suloisemmiksi se, että hän todella liikuttui puhuessaan. Taas olisi nenäliinaa tarvittu, mutta pitäähän tyylilleen olla uskollinen - minulla ei koskaan ole niitä. Aamulla olin varta vasten jättänyt paketillisen nenäliinoja keittiön pöydälle ja pyytänyt Miekkamiestä varaamaan niitä taskuunsa niin voisin niitä häneltä sitten pyytää. Siitä tulikin yksi niistä päivän pienistä unohduksista...hymy

Kakku maistui ainakin meille kolmen palan verran. Myös tarjolle tuomamme suklaakonvehdit olivat herkullisia. Miekkamiehen tumma rommi herätti suurta kiinnostusta vieraissa (eikä ruusukvittenlikööri sekään lainkaan hassumpaa ollut). Nautimme kakusta toisiamme syöttäen ja seurasimme, kuinka vieraat viihtyivät. Tässä vaiheessa saatoimme todeta että juhlat olivat sujuneet hyvin. Miekkamies huomautti, että olihan niissä suunnittelemista, mutta kyllä se kannatti - nyt oli mukava nauttia siitä, kuinka tehty työ kantoi hedelmää.

Pian meitä jo hätisteltiinkin heittelemään tavaroita. Tiesin, etten raaskisi heittää kimppuani, vaikka en kyllä yhtään tiennyt mitä sillä oikein tekisin, mutta olin jättänyt heittokimpun hankinnan kaason huoleksi. Ilmoitin vain, että sellaiseksi kelpaisi ihan vain nippu niitä ruusuja, mitä pöydissäkin oli koristeena ja niitähän kaaso oli meille juhlapaikan ruusutarhalta tilaillut. Kimppuun oli kuitenkin lisäilty vähän vihreää ja siitä oli tehty ihan kimpun näköinen. Kaaso kuitenkin tiesi täältä naikkareista nappaamastani ideasta - siitä, että kimpun pitäisi hajota niin että kaikille kiinniottajille riittäisi ruusuja. Näin sitten kävikin, mutta samalla kun heitin kimpun, aukesi sen lisäksi muutakin - nimittäin puvun vetoketju! Tunsin sen ja peräännyin vauhdilla pois salista nykien lievästi sanottuna hämmentynyttä Miekkamiestä mukanani ja vasta vieraiden näkösältä päästyämme uskalsin supista, että puvun vetoketju pitäisi vetää kiinni. Toivottavasti kukaan ei sitä poistumista huomannut, näytti varmasti hassulta. Vaikka enpä usko, kimppunumero oli herättänyt sen verran hilpeyttä.

Sitten sain istahtaa tuolille ja sulho sukelsi saalistamaan sukkanauhaa. Lyhyesti sanottuna: se kutitti. Vieraat jo hihkuivat, että ei sinne saa jäädä ja viimein sukkanauha sitten lensikin. Sen napannut Miekkamiehen ystävä näytti myhäilevän siihen malliin, että tiedä vaikka saisi seuralaisensa odottaa ratkaisevia kysymyksiä... hymy

Seuraavaksi ohjelmaamme oli merkitty tanssin jatkumista, mutta - kuten olimme aavistelleet - ei tanssihalukkaita juuri näkynyt. Pyysin sitten soimaan erään kappaleen, joka aivan seurustelumme alkuaikoina oli aina minua Miekkamiehestä muistuttanut. Tuolloin olin jopa lähettänyt sen hänelle äänikirjeellä kun vietimme yksikuukautispäivää erillämme. Jälkeenpäin hiukan nolotti, oli se kuitenkin aika paljon yhden kuukauden jälkeen sanottu kun kyseessä oli Celine Dionin "I'm Everything I am Because You Loved Me"... hymy Mutta kuinka ollakaan, minusta nuo sanat sopivat yhä paremmin sellaisiksi jotka haluan Miekkamiehelleni sanoa ja niinpä olin huolehtinut siitä, että kappaleen sisältävä levy löytyi hääpaikalta. Vielä pari muutakin paria innostui tanssahtelemaan muutaman kappaleen, mutta sitten tanssi vaihtui taas keskusteluun.

Ensimmäiset vieraat olivat ennättäneet jo lähteä ja tässä vaiheessa ryhtyivät muutkin vähitellen poistumaan. Harmi, sillä juhlaa olisi vielä voinut jatkaa, mutta aivan ymmärrettävää - monilla oli vielä parin tunnin ajomatka kotiin edessä. Me kuitenkin vielä pyörimme juhlapaikalla vaikka koristeita alettiin laittamaan kasseihin... Tässä vaiheessa tuli kuitenkin hyvä tilaisuus ojentaa kiitoslahjat kaasolle (Kalevalakorun Talon Sydän korvakorut), bestmanille (Miekkamiehen huolella valitsema vanhan oloinen tuoppi bestman-kaiverruksella) sekä muille järjestelyapureille (viinipullot etiketeillämme).

Viimein sitten sulloin helmani taas hääautoon ja lähdimme kohti hotellia. Matkalla huomasin, että silmälasit jäivät sittenkin kotiin (pidin piilolinssejä enkä mitenkään tule toimeen ilman laseja) mutta bestman oli niin ystävällinen, että kyyditsi ensin meidät hotelliin, ajoi noutamaan lasit meiltä kotoa ja toi ne vielä sviittiimme (niin ja unohtuneen kameran myös)!

Pääsimme viimein hääyön viettoon. Todettakoon siitä vain, että se oli kaikkea mitä hääyöltä suinkin voi toivoa ja sitten vielä saunomista, kuohuviinin maistelua ja juttelua, keskustelua, höpinää... Kolmen aikaan kuitenkin alkoi tuntua siltä, että untakin on vähän saatava... vaikka ei sitä juurikaan tullut, heräsin vähän väliä kurkistelemaan, kuinka suloisesti oma aviomieheni vieressäni tuhisi!

Aamulla olimmekin sitten aikaisin hereillä, hiukan väsyneinä mutta onnellisempina kuin koskaan. Ja saunaa lämmittämään ryhdyimme tietenkin! Ehdimme saunoa ja nauttia parvekkeella järvimaisemasta ennen kuin aamiainen kärrättiin huoneeseen. Sitäkin asetuimme nauttimaan niin, että näimme järvelle mutta tosiasiassa unohdimme maiseman ja tuijottelimme toisiamme koko sen parin tunnin ajan mitä istuimme ja hitaasti nautiskellen tyhjensimme koko kärryn voinappeja ja sokeripaloja lukuun ottamatta! hymy

...sen jälkeen ei sitten jaksettukaan kuin vetelehtiä, kunnes Miekkamies komensi pukeutumaan - sormukseen! hymy Oikeasti oli aivan ihanaa vain olla ja ruotia edellisen päivän tapahtumia. Niissä riittikin kertaamista! (Nauroimmekin kovasti sille, miten osuva Miekkamiehen hääkarkkiin sattunut mietelause oli ollut: "Onnellinen avioliitto on pitkä keskustelu, joka aina tuntuu liian lyhyeltä".) Kaiken kaikkiaan olimme päivään erittäin tyytyväisiä. Sen olisi tehnyt täydelliseksi enää se, että äitini olisi ollut mukana, mutta mitään muuta emme keksineet, mitä olisimme voineet toivoa. Kaikki sujui odotuksiemme ja toiveidemme mukaan, jopa vielä hiukan paremmin. Myöhemmin olemme saaneet kuulla kiitoksia ja kauniita sanoja juhlista. Ihmisten puheissa tuntuvat toistuvan luonnehdinnat iloinen, tunteellinen, lämminhenkinen juhla. Näin meistä itsestämmekin tuntui ja sitä olimme toivoneetkin. Ainakin omasta mielestämme häistä todellakin tuli "meidän näköiset" kaikkia yksityiskohtia myöten ja taisi joku sanoakin, että kiva kun oli vähän erilaiset häät. Tunnelma ei myöskään ollut pelottavan arvokas ja jäykkä ja tähän varmasti vaikutti kaikkien vieraiden sydämellinen mukanaolo sekä meidän oma asenteemme. Olimme kyllä etukäteen varautuneet siihen, että jotakin varmasti unohtuu tai jotain odottamatonta sattuu, mutta annetaan asioiden mennä niin kuin menevät ja keskitytään toisiimme! Ja jos (tai ennemminkin kun) kompuroin helmoihini, niin sille naureskellaan eikä jäädä nolostelemaan. Näin se sitten sujuikin, tosin ainakaan minun tietooni ei mitään ongelmia missään vaiheessa juhlan kulkua tullut.

Niin, aamulla vaihdoimme toki huomenlahjatkin. Olin onnistunut löytämään paikan, jossa sain teetettyä Miekkamiehelle suden kuvalla varustetut kalvosinnapit. Susi on Miekkamiehen suosikkieläin, taidan kaikkein useimmin kutsua häntä Hukaksi ja susi myös liittyy uuteen yhteiseen sukunimeemme, joten siinä mielessä osui nappivalinta mielestäni ihan nappiin. Kyllä Miekkamies näytti niistä myös pitävän. Olin yrittänyt raapustaa oheen myös jonkinlaisen rakkauskirjeen, mutta se ei ollut kovin helppoa. Olisin halunnut sanoa niin paljon ja tunteet olivat niin suuria, että sanoilla saavutin vain kalpean aavistuksen siitä, mitä oikeasti tarkoitin. Miekkamies puolestaan ojensi minulle rannerenkaan - lehtikuvioidun! :D Naureskelin kyllä, että eikö hän usko sormuksen riittävän kun katsoi parhaaksi vielä kahleenkin ostaa... Oikeasti saan kyllä taas ihmetellä, miten tuo mies osaakin löytää juuri sellaisia koruja mistä pidän. Ne ovat aina "minun näköisiäni" - kai meillä on siinäkin asiassa samanlainen maku!

Tarkoituksenamme oli ollut kävellä lähellä sijaitsevaan kartanoravintolaan syömään jossain vaiheessa päivää, mutta aamiaisen jälkeen ei nälkä vain tahtonut tulla... lopulta päädyimme vain hotellin ravintolaan jäätelöannoksille... hymy

Bestmanin kyyditseminä pääsimme takaisin kotiin ja jonkin aikaa juoksentelimme sitten vielä noutamassa opasteet pois, hakemassa häälahjat kaason autosta jne. Illalla pääsimme sitten tutkimaan Miekkamiehen polttarikuvista koottua vallan upeaa kirjaa, jossa Miekkamiehen seikkailuista kerrottiin varsin runollisesti ja lystikkäästi. Häälahjojakin ihailimme ja ihmettelimme, kuinka sinne olikin päätynyt listalta juuri sellaista, mitä eniten toivoimme. Mukavia yllätyksiä oli joukossa, samoin persoonallisia, henkilökohtaisia lahjoja, kuten itse maalattu taulu ja meille suunniteltu vaakuna! hymy

Vielä myöhemmin illalla nautimme kahdenkeskisestä juhlasta (juhlaahan koko sunnuntai toki muutenkin oli ollut, kun saimme vain toistemme kainalossa olla ja höpistä): laitoimme soimaan toisen häätaustamusiikkilevyn, koristimme pöydän morsiuskimpulla (ympärillä komeilivat muuten kaikki pöytäkukatkin, tosin lattialla suurin osa kun ei pöytätila riitä) ja juhlapöytäämme koristaneella kynttilänjalalla, täytimme miekkamies- ja prinsessa- pikarit kuohuvalla ja asetimme pöytään kakkukoristeen sekä hääkakun ylimmän kerroksen. Sitten istuimme ja söimme sen kakun... hymy

Pitkin iltaa olin alkanut haikailemaan morsiuskimpun kanssa - etukäteen en ollut yhtään miettinyt mitä sillä tekisin ja nyt alkoi tuntua siltä, että olisi se kiva saada säilytettyä. Kuivaaminen itse tuskin onnistuisi, mutta josko sittenkin sellainen kimpusta tehty taulu... Harmitti vain, että nyt oli varmasti jo liian myöhäistä; vaikka kimppu näytti vielä yllättävän hyväkuntoiselta, olin ymmärtänyt, että sekin asia olisi pitänyt selvittää ja sopia hyvissä ajoin. Miekkamies kuitenkin neuvoi soittelemaan ja kyselemään josko kuitenkin vielä onnistuisi ja ehdotti, että vuokrattuja pukuja ystävällisesti palauttava bestman voisi viedä mennessään kimpunkin perille. Löysinkin sitten paikan, jossa suostuttiin vielä ottamaan kimppu vastaan. Tämä tuli todellakin melkein hetken mielijohteesta, joten saa nähdä... parempi kuitenkin näin kuin että olisin jäänyt harmittelemaan kun en saanut asiaa aikaiseksi.

Nyt olemme sitten nauttineet avioelämästä... Kieltämättä hymy leviää jo aamusta korviin asti, kun Miekkamies tulee herättelemään lauleskellen jotain tyyliin "Nyt huomenta sulle, pikku vaimo...". Onhan meiltä kyselty, että mitä nyt sitten oikein luulemme avioliiton muuttavan. Eihän se kai sinällään noin pintapuolisesti mitään muuta (mitä nyt postiluukussa lukee enää yksi nimi ja lääkäriaikaa varatessani merkittiin tietoihin lähiomaiseksi aviomieheni!) mutta kyllä sillä kuitenkin on meille paljonkin merkitystä. Taidamme olla vähän vanhanaikaisia ja yltiöromanttisia siinä mielessä... Nyt kuitenkin tuntuu, vielä entistäkin vahvemmin, että me olemme me. Vaikea sitä on selittää... mutta kuitenkin tiedämme molemmat toisemme sellaisiksi "when my word is given, it is good" - ihmisiksi ja tiedämme myös, kuinka paljon tämä lupaus molemmille merkitsee. Meille molemmille toki kihlauskin merkitsi sitä, että naimisiin mennään ja toisiimme sitoudutaan, joten tavallaanhan tätä olisi voinut pitää vain päätöksen virallistamisena. On se kuitenkin enemmänkin. Sormusmottomme, joka alkoi yllättäen esiintyä muuallakin hymy, "Ne mors quidem" on se, mihin uskomme ja mihin pyrimme.

Vaakuna
Etusivu
Marko muistelee
Bestman muistelee

Valid XHTML 1.0! Valid CSS! Sivut luonut Marko Susimetsä | marko@susimetsa.net
Katselu onnistuu parhaiten Netscape/Mozilla -selaimilla!